Kevään odotus

Minkälainen kirjoittaja olisin, jos en kirjoittaisi joskus keväästä? Tämä tarina sai syntynsä Instagramin happierwhenreading ja isäni antamista sanoista. Kerroin isälle projektista tänään ja hän halusi osallistua. Osittain tämä haaste sai alkunsa myös siitä, kun stilisoin hänen novellikokoelmaansa parina viime viikkona ja sain innon kirjoittaa itsekin jotain lyhyempää.

Jos ihmettelet, mikä haaste, täältä löytyy selitys. Sanoja voi edelleen lähettää minulle samoja reittejä, jos tulee jotain kivaa mieleen. Tai ihan mitä vaan 🙂

Tällä kertaa tarinalla on jopa ihan nimikin

***

Kevään odotus

— Mikä se oli?

— Taisi olla sateenvarjo.

— Niinkö? Joko ollaan niin pitkällä vuotta?

— En ole aivan varma. Talvitakit ovat edelleen tiessään, joten kenties siellä vain tulee räntää.

— No, räntäkin tietää edes hieman lämpimämpää säätä.

— Ei kyllä nykyään, täytyy sanoa. Kuulin kumisaappailta, että tänä talvena ne pääsivät taas viettämään joulua.

— Ne ovat taas tiessään. Taitavat olla passissa oven vieressä. Parvekkeelta on suora näköyhteys sinne ja vilkuttelemme välillä toisillemme.

— Niin, niin toisia vain viedään…

— Koskas teillä oli viimeisin työkeikka?

— On siitä jo aikaa. Syksy oli niin kurainen kai, ettemme päässeet edes kenkähyllyyn. Tai sitten ne olivat ne uudet saapikkaat, jotka välillä ovat vilahdelleet ovenraosta.

— Harmi. Voisi sentään ottaa edes esille välillä, että saisitte hieman ilmaa. Täällä haisee hieman tunkkaiselle, pahoittelen.

— Niin mikäs se juttu oli?

— No, lannoitetta kaatoi. Jonkinlaista talviversiota. Se on valmistettu merilevästä. Shushirullaa… No ei kai. Mutta ei se kovin hyvälle tuoksu, tiedän. Vähän muoviselle, jos minulta kysytään.

— Älä suotta pahoittele. Haju ei ole lainkaan yhtä paha, kuin silloin kun oikeamme astui koirankasaan. Meidät suljettiin muovipussiin moneksi päiväksi, kunnes viitsivät puhdistaa. Edelleen yököttää, kun ajattelenkin sitä.

— Voi, minä tiedän. Kesälannoitteena on välillä kanankakkaa. Ei sentään minulle, mutta yksivuotisille kasveille. En viitsi niille kertoa siitä etukäteen, etteivät suotta joudu kärsimään kauemmin. Niiden elämä on niin lyhyt, etten halua pilata sitä etukäteen. Mutta voimia se kuulemma antaa.

— Lyhytikäiseksi sitä mekin itsemme tunnemme. Kaksi kevättä ja yksi syksy ja tuntuu, että tämä alkaa olla tässä.

— Noh, eipä nyt kannata alkaa ihan pessimisteiksi.

— Jos et näe meitä enää syksyllä täällä, se taitaa olla menoa.

— Jaa niin minne?

— Kuulin toppatakilta, että on sellainen avara paikka, minne viedään muovipussissa ja ihmiset tuijottavat ja koettavat ja sitten sitä saattaa saada ihan uuden kodin. Toista vaihtoehtoa en halua edes ajatella. Me olemme keinonahkaa, joten kauhistuttaa ajatellakin, miten pitkään joutuisimme lojumaan kaat—

— Hui! Älkää edes mainitko sitä nimeä. Parvekkeen vieressä kasvavilta okapensailta kuulin siitä juttuja. Ne taas olivat kuulleet ne pihlajalta ja pihlaja taas oli kuullut ne tuulelta. Ja siltikin ne olivat ihan hirmuisia. (kuiskaten) Tiesittekö, että nuo muovipussit tuossa nurkassa säilyvät hengissä sata vuotta? Siihen mahtuu monta kukintoa!

— Huhhuh… Ei kuulosta lainkaan houkuttelevalta.

— Kuulkaa, minusta tuntuu kuin tuosta ovenrakosesta puhaltaisi lämmin tuulenhenkäys. Ooh, se osuu juuri sopivasti tuohon silmunalkuun. Tuntuu kuin… tuntuu kuin… Jokin kutittelee juuriani. Kenties se merilevä olikin ihan paikallaan.

— Olen iloinen puolestasi. Ei, ihan oikeasti. Jos satumme vielä olemaan täällä ensi syksynä, kerro meille sitten lisää maailmasta.

— Mutta te olette varmasti nähneet sitä niin paljon enemmän. Minä se vain istuskelen parvekkeella ja työnnän kukkaa. Nuput vaativat paljon työtä, joten suurimman osan kesästä saa huhkia. Fotosynteesi ei ole mikään pikkuasia.

— Foto… Mikä? Onko se niinkuin Instagram? Me pääsimme kuvaan silloin, kun meidät ensin tuotiin taloon. En ole varma, miten paljon tykkäyksiä saimme, mutta jokainen ansaitsee hetkensä parrasvaloissa.

— Ei se ihan sama juttu ole, mutta kaikki minun kasviystäväni harrastavat sitä ja se liittyy myös ruokaan. Mutta Instagram on kyllä tuttu juttu. Moni kukintoni on päässyt kymmeniin tykkäyksiin ja on siellä välillä ollut minusta ihan kokovartalokuviakin. Tiedättekö, tämä lämmin ilmavirtaus on kummallisen kostea.

— Kysäisemme tuolta villasukalta, joka on jäänyt oven väliin. Ne ovat hieman herkkiä hissukoita, mutta kun niille puhuu pehmeästi…

— Mitä se sanoo?

— Oi voi. Sanoi, että koira makoilee komeron oven edessä ja sen kuono puhaltaa lämmintä ilmaa rakosesta. Nauraisimme, jollei hieman itkettäisi.

— Kyllä se kevät sieltä tulee. Koira tai ei, varteni alkavat heräillä.

— En minä sitä, mutta vasemman korko on ollut vinksallaan siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme koiran. Vielä ymmärtäisin, jos olisimme aitoa nahkaa… Mutta sen takia varmaan selvisimmekin suuremmitta vanhingoitta.

— Minutkin kerran laskettiin parvekkeen lattialle ja se kävi nostamassa koipea… Se oli aika nöyryyttävää.

— Pyydämme palloa jekuttamaan sitä, kun se seuraavan kerran eksyy tänne. Pallolla on koiran kanssa… OOOOH!

— Mitä se nyt toi? Minä en näe? Kesämekot ovat tiellä.

— Pthyi… Se… äh… toi sateenvarjon takaisin. Ripusti sen suoraan yllemme. Yyh… Sitä tippuu suoraan oikeasta varresta sisään! Se on ihan taatusti räntää.

— Kevät on siis selvästi tulossa!

***

Sanat, joita tänään käytin inspiraationa ja ehkä lähemminkin olivat “keinonahkanilkkurit” ja “ruusu”.

Ensimmäinen tarina

Kiitos hurjasti kaikille, jotka lähettivät minulle sanojaan! Niitä voi edelleen lähettää samoja reittejä, sillä vaikka sato on jo ollut runsas, on vielä 30 päivää edessä. (Jos ihmettelet, mistä oikein on kyse, tästä löytyy lyhyt selostus.)

Mietin jo, että mitäköhän tästä tulee, mutta selvisin ensimmäisestä päivästä kunnialla.

Tässä on Twitterin ilonayopoydalla ja Instagramin kirjapallon sanojen inspiroima pieni kirjoitelmani. Kävin päivällä elokuvissa Vaianan katsomassa (<3) ja sen takia rajoitin kirjoitusaikani illalla puoleen tuntiin.

***

Tuuli ei pitänyt siitä, että ei päässyt tänä vuonna lomailemaan samoille tienoille kun aina aiemmin. Tuuli oli tottunut siihen, että keväällä lomailtiin yhdessä paikassa, kesällä toisessa ja sitten syyslomaksi oli jälleen uusi paikka tiedossa. Mutta kaikki kolme paikkaa olivat samoja. Tuuli sai nyt yhtäkkiä tietää, että kaivattiin neljännessä, ihan uudessa paikassa ja keskellä talvea. Tämä ei kuulunut suunnitelmiin eikä ollut lainkaan suotavaa.

Tuuli hiveli parvekkeen tuulikelloja ja sai ne helisemään. Ääni toi mieleen ajat, jolloin vaarasta oli varoitettu kirkonkelloja soittamalla. Ne ajat olivat olleet mielenkiintoisia. Ilma oli ollut raikkaampaa ja tähdet yöllä kirkkaampia. Mutta nyt kukaan ei kuunnellut. Tai ainakaan tarpeeksi monet ihmiset. Tuuli yritti ulvoa ja heitellä puutarhakalusteita, mutta ihmiset eivät vain kiinnittäneet huomiota.

Tuuli oli alkanut ihmetellä, oliko tulossa hulluksi, kun jäi vaille huomiota. Entä jos tämä oli jälleen yksi näistä kausittaisista asioista. Mutta ystävät olivat myös kaikonneet. Sade pyöri ihan uusissa piireissä, Halla oli muuttanut ja Lumi taas tuntui ehtivän nykyään kaikkialle.

Tuuli kieputteli vielä hetken parvekkeen tuulikelloa, kurkisti ikkunasta sisälle. Asukkaat katselivat juuri uutisten säätiedotusta. Tai siis lapset pelasivat kännyköillään sohvannurkassa, äiti istui kirja kädessä ajatuksiinsa vaipuneena ja toinen äiti oli keittiössä jääkaapilla. Hän palasi sieltä ja käänsi taas äänen kovemmalle TV:ssä, kun urheiluruutu alkoi.

Tuuli oli vilkaissut sääkarttaa ja vihelsi paheksuvasti parvekkeen kulmalla matkaa jatkaessaan.

***

Sanat, joista lähdin olivat “itsepäinen” ja “ilmastonmuutos”.

Maaliskuun tarinahaaste

Tänä aamuna kun jumppasin ja verryttelin lihaksiani, tuli mieleen, että voisin vähän verrytellä myös harmaita aivosolujani lyhyempien tekstien parissa. Kun kerran on kuun ensimmäinen päivä, päätin kirjoittaa tarinan päivässä.

Luin Amanda Palmerin The Art of Askingin viime keväänä näihin aikoihin ja olisi mukava laittaa nyt kirjan sanoma käytäntöön.

Pyytäisinkin siis lähettämään mulle sanoja. Ei sen enempää eikä vähempää. Ihan vain yksi tai kaksi sanaa.  Sanoja, jotka kirjoitan sitten lappusille ja laitan purkkiin. Joka päivä nostan purkista yhden tai muutaman lappusen ja kirjoitan siitä pienen tarinan. Julkaisen kirjoitukset sitten tässä blogissa, jota olen tähän mennessä käyttänyt kirjoittamisesta valittamiseen tai rehvasteluun.

Sanat voi lähettää twitteriini @hyvälukija, käyttämällä  Twitterissä tagia #vastahakoinenmuusa, kommentoimalla Instagram-kuvaani, tai vastaamalla tähän kirjoitukseen. Kielelläkään ei ole väliä, mutta jos on jokin erikoisempi, toivottavasti mainitset, mitä sanakirjaa kannattaa alkaa selata 🙂

Kiitän idean antaneita tarinan yhteydessä, mutta sanojen lähettäminen ei velvoita lukemaan mun juttujani 😉

wp-1488356195647.jpg

Kuvan T.A.R.D.I.S. -keksipurkissa on muutama lappunen, jonne kauan sitten raapustelin sattumanvaraisia sanoja, joista kirjoittaa, jos ideakärpänen lennähtää karkuun. Toivottavasti saisin sinne muutaman lisää.

Pieni päivitys tilanteeseen, kun tässä pidän vähän paussia töissä.

Sain ekan ja jo tokankin version kässäristä valmiiksi ja annoin luettavaksi isälle ja yhdelle ystävälle. Tulostin toisen version ja kävin sitä läpi ja nyt olen alkanut sitten käydä niitä merkintöjä läpi. Tulosteessa on jonkin verran muistiinpanoja ja sen lisäksi on 25 kohtaa, jotka pitää tarkastaa. Tein niistä erillisen listan. Yhden niistä kirjoitin juuri äsken, mutta vielä on paljon töitä edessä.

Välillä muusa on jossain lomalla ihan vaan siksi, ettei sitä oikeakielellisyyden tarkistukseen tai pilkkusääntöjen miettimiseen hirveästi kaipaa, mutta välillä joudun rehaamaan sen taas hommiin. Ja ne on niitä parhaita paloja.

Eilen oli todella hidas päivä. En oikein saanut mitään aikaan, tai tuntui siltä. Tänään oon päässyt 2 sivua eteenpäin, mutta tuntuu, että oikeasti oon saanut jotain aikaan… Ehkä sen kuuluu mennä näin.

Lauantaiksi pyysin äitiä varaamaan saunan, niin menen illaksi rentoutumaan äidin luo. Ajattelin myös, että voisin kirjoittaa välillä jotain ihan muuta ihan huvin vuoksi vaan. Ajatukset pyörii tämän tekstin ympärillä tiiviisti, mutta ehkä se rentouttaisi.

Yli-innokas muusa

Tässä ei näköjään ole mitään kultaista keskitietä. Joko välttelen velvollisuuksiani hamaan hahmojen nimien unohtamiseen saakka tai sitten kirjoitan niin kauan kunnes nukahdan.

Ei, tilanne ei oikeasti ole noin paha. Kyse on vaan tästä editointiprosessista. Mulla on enää kolme kappaletta jäljellä ja kello lähentelee kahdeksaa. Oon kirjoittanut jostain yhdestätoista lähtien. Pitänyt tietty taukoja välillä, sitä varten mulla on toi ajastin. Ja laitoin ruokaa ja opiskelin päivän holllannintunnin Duolingossa. Mutta kun loppu on näin lähellä, se kutsuu mua.

En printannut sitä ekaa versiota vaan muunsin sen e-kirjaksi ja luin siihen saakka kännykältä kunnes alkoi tulla niitä kohtia, jotka vaatii enemmän muutoksia. Loput oon lukenut tietokoneen ruudulta, mutta parempi niin, koska oon lisännyt muutaman kohtauksen ja kompastelen kokoajan uusiin lautakasoihin.

Alkaa olla kyllä oikeesti väsy. selvisin tänään kolmesta kappaleesta, vaikka yks ei kaivannutkaan paljon muutoksia. Ehkä katon jonkin aivottoman elokuvan ja jatkan mun yhtä taustatutkimusta. Yks mun hahmoista virkkaa paljon, joten aloitin virkkausprojektin.

Meni ylitöiksi tänään

Tunnen rajani ja tänään kirjoitin liikaa. Tai en siis määrällisesti vaan tauotta. Oon onnistunut pitämään taukoja vähintään tunnin välein kirjoittaessa tänä vuonna. Mutta tänään innostuin liikaa.

Kun vihdoin suljin koneen, oli pää niin täynnä sanoja, että piti käydä kiertämässä lähti ennen kuin ne antoi hengittää. Nyt on taas inhimillisempi oli ja voin riemuita siitä, että millä on enää viimeinen kappale kirjoitettavaa. Ja siitäkin oon jo osan kirjoittanut.

Toivon vaan niin, että millä ois jonkin muunlainen yläkerrannaapuri. Se kun jumputtaa musiikkiaan just mun makkarin yllä. Olisin jo nukkumassa jos sitä ei ois.

Se kihelmöivä tunne…

…kun asiat loksahtaa paikoilleen. Löysin taas yhden lautakasan. Piti siirtää sitä hieman eri kohtaan ajallisesti, mutta se on kuin sitä varten kirjoitettu.

Miten jotain niin ihanaa on niin hankalaa saada itsensä tekemään.

Voisiko kirjoittamista verrata juoksemiseen. On niin älyttömän hankalaa saada itseään lenkkarit jalassa lenkkipolulle, mutta sitten kun pääsee vauhtiin, se tuntuu vain niin hyvältä. Ja jos vielä löytää juuri oikean polun ja…

Äh, urheilulliset metaforat ei ole mun lajini.

Tänään ulkona on niin viileää, että mun vanha puutaloni on sisältäkin melko hyinen.

Sain yhden aika tärkeän kohtauksen kirjoitettua äsken ja siirsin yhden kohtauksen paikkaa, missä se saumattomasti paikkaa juoniaukkoa, josta oon ollut jo jonkin aikaa huolissani. Mutta nyt keitän kupin teetä, lähen hakemaan kaupasta suklaata ja jatkan tästä illemmalla.

Muusan vapaailta

Valvoin viimeyönä ties miten myöhään tarinaani ajatellen ja haaveilin, että voisin kirjoittaa, mutta olin jo ottanut unilääkkeen. Ja ajattelin, että kunhan saan nukuttua, sitten huomenna kirjoitan vaikka kuinka paljon.

Aamulla kirjoitinkin. Tai siis puoliltapäivin. Tunnin verran ja kokonaisen kohtauksen. Ja sitten päätin käydä kirjastossa. Ja sen jälkeen ajattelin, että ihan pian kirjoitan. KOKO. ILLAN.

Perhana.

Nyt istuksin sohvalla ja harkitsen nukkumaan menemistä. Mutta tänään otan tietokoneen sängyn viereen ja laitan Novlrin jo valmiiksi yömoodiin!

Huh, mikä ilta!!

Istahdin aamupäivällä, tai no, joskus puolen päivän aikaan, koneen ääreen, aikomuksena kirjoittaa todenteolla. No, eiköhän äiti soittanut ja jonkin aikaa pinnistelin vielä sanoja toisen perään, mutta sitten alkoi niin vaivata, että olikohan sillä jotain tärkeätäkin asiaa.

Ei ollut mitään akuuttia, mutta äidin puhelun jälkeen soitin isille, joka sitten ilmoitti tulevansa kylään ja tulikin hetken päästä. Kulutin aikaa siihen saakka pyykkejä ripustamalla. Isi istui sitten tuossa nojatuolissa ja puhuttiin pitkään politiikkaa ja kaikenlaista ja sitten isi ilmaisi pettymyksensä, etten ole oikolukenut vielä koko pinkkaa novelleja, jotka hän toi pari viikkoa sitten. Tarvitsee kuulemma ne ensiviikolla, mistä ei tietenkään aiemmin ole ollut puhe.

Isin lähdettyä laitoin iltapäiväsmoothien, lueskelin hieman teekupposen äärellä ja melkein aloin kirjoittaa, kun yläkerran naapuri alkoi luukuttaa jotain ihme teknomusiikkia. Soitin hetken huilua ja päädyin vihdoin nukahtamaan sohvalle, kun ärsytysahdistus vei voimat. Kun siitä heräilin, laitoin ruokaa ja opiskelin hollantia, katsoin epämääräisen elokuvan toisella silmällä YouTubesta, samalla mahjongia kännykällä pelaten. Ja sitten yhtäkkiä huomasin, että yläkerrassa oli hiljaista. Hiirenhiljaista. Yläkerrannaapuri, se jolla on huono musiikkimaku ja altistaa minutkin sille, oli lähtenyt jonnekin. Tai makasi kuolleena lattialla. Mitä väliä! Hiljaisuus!

Kello oli jo vaikka mitä, mutta silti keitin kannullisen senchaa. Istahdin sohvalle ja vedin pari vilttiä jalkojen päälle ja aloin kirjoittaa.

Kello oli muutaman minuutin yli puolenyön, kun jälleen kerran löysin tutun lautapinon. Tämä on vertauskuva, jota kukaan muu ei tajua, joten kenties pitää vähän selittää. Tuossa taannoin nimittäin käytin juonessa luontevasti yhtä lautapinoa, jonka olin kirjoittanut puutarhan nurkkaan joskus vuosia sitten täysin vailla tarkoitusta, kun tarinan aloitin.

Neil Gaiman kirjoitti blogissaan vuonna 2007:

The best thing about writing fiction is that moment where the story catches fire and comes to life on the page, and suddenly it all makes sense and you know what it’s about and why you’re doing it and what these people are saying and doing, and you get to feel like both the creator and the audience. Everything is suddenly both obvious and surprising (“but of course that’s why he was doing that, and that means that…”) and it’s magic and wonderful and strange.

You don’t live there always when you write. Mostly it’s a long hard walk. Sometimes it’s a trudge through fog and you’re scared you’ve lost your way and can’t remember why you set out in the first place.

But sometimes you fly, and that pays for everything.

Tämä on mun lempilainaus Neililtä, ikinä, vaikka rakastan hänen kirjojaan. Se on ollut mulla vuosia seinällä (nytkin kun katseeni vain nostan, näen sen) ja tuo viimeinen lause on liitutaululla.

Tämän illan lautakasa oli juuri yksi lento.

Loppu

Kirjoitin tänään lopun romaanilleni. En siis saanut tekstiä valmiiksi vaan kirjoitin vaan, mihin se päättyy. Enkä tehnyt sitä minkään ärsyttävän kirjoitusharjoituksen takia vaan siksi että vihdoin tiedän mihin tämä tarina päättyy. 

Oon  sen jälkeen ollu jonkinlaisessa pienessä shokissa koko loppupäivän. Ekhä enimmäkseen siksi että ensimmäistä kertaa mulla on konkreettinen todiste, että saan kirjoitettua tämän tarinan loppuun. Ja mikä vielä parempaa, että tällä tarinalla on luonnollinen kulku ja päämäärä. Mun ei nimittäin tarvinnut lisätä mitään ylimääräistä juoneen, jotta sen voi vetää suppuun. No, lisäsin yhden kirjoituskoneen, mutta se ei ollut mitenkään pakollinen eikä iso lisäys.

Nyt pitää kirjoittaa vaan kaikki mitä puuttuu ennen loppua ja sitten se on valmis. Plus tietty vanhan materiaalin editointi. Mutta silti. Aikataulua en tiedä mutta tunnen olevani paljon lähempänä loppua kuin koskaan.