Hyväksymisen 5 vastahakoista vaihetta

Argh… Joskus vaan niin vihaan vastahakoista muusaani.

Olen tässä kirjoitellut uutta versiota käsikirjoituksesta. Sain sen keväällä muka valmiiksi, mutta jo siinä vaiheessa, kun sain sen valmiiksi, tajusin että hei, eihän tämä tarina ollutkaan tässä. Kävin kaikki hyväksymisen vaiheet läpi.

Ensin tietty jyrkkä kielto. Mutta mähän kirjoitin sen jo valmiiksi. Miten niin se ei ole valmis. Se on kokonaisuus ja kaikki jotka sanoo jotain muuta on ihan tyhmiä ja väärässä. Perhana.

Siinä tuli siis tuo viha vastaan, joka sitten vähitellen alkoi kääntyä sisään päin. Miksi mä kirjoitin sen silleen, ettei se loppunut siihen? Mikä mussa on vikana?

No mutta mähän voin kirjoittaa sille jatko-osan. Tää on ihan hyvä tälleen, mutta kirjotan sitten erikseen lisää. Taidan aloittaa heti.

Syvien huokaussessioiden ja useamman Fazerin Sinisen kilon jälkeen avasin tietokoneen. Kun olin katsonut parisen tusinaa videota kirjoittamisesta ja lukenut useamman kirjan kirjoittamisesta uudestaan, kasasin printtiversion eteeni ja aloitin analysoinnin. Eikä sekään ollut tarpeeksi.

Keväällä löysin ihan ehdottomasti parhaan keinon, millä saan aikaseksi tekstiä. Se vain sopii mulle niin monella tasolla. Kun alan kirjoittaa, mun pitää ensin alkaa selittää itselleni, mitä olen kirjoittamassa. Samalla kun selitän sitä itselleni, saan ideoita ja joskus siirryn melkein heti kirjoittamaan varsinaista tekstiä, joskus taas selvittelen kohtauksen ongelmia.. Mulla on erillinen päiväkirja, jonka kanssa keskustelen kirjoituksistani. Se on kuin ystävä, joka tietää tarinasta yhtä paljon kuin minä.

No, tänään vihdoin aloin selvitellä itselleni niitä ongelmakohtia, joista olin jo valittanut päiväkirjaan, mutta tein sen tekstitiedostoon, koska kymmensormijärjestelmä on nopeampi kuin kynä. Ja sieltähän se tuli.

Nyt tiedän vihdoin, mitä tarinassa tulee tapahtumaan ihan loppua myöten. Paljon toki on vielä, mitä en tiedä. Sivujuonet ja sen sellaiset on vielä jonkin verran auki, mutta niillä ei ole niin paljon väliä kuin tällä juonella. Otan ne seuraavaksi käsittelyyn.

Minkä takia olin niin vastahakoinen käyttämään toimivaksi toteaamaani keinoa?

Grrr….

Advertisements

Sanatonna, juonetonna, suklaatonna

Tältä tämä päivä on tuntunut. Aivot oli ihan täysin jumissa yhden juonikuvion kanssa. Keino, jolla pääsen yli juonikuopista, on että kirjoitan “entä jos” -alkuisia ideoita. Kirjoitin niitä pitkälti kaksi tuntia, mutta silti ei jmikään tuntunut toimivan.

Harkitsin jo käsikirjoituksen polttamista (se on onneksi koneella myös tallessa), kun sitten vaivauduin kävelemään Minimaniin hakemaan suklaata.

Ja arvaa mitä! No eihän se siltikään tietty kivutta selvennyt, mutta onpa mulla sentään suklaata.

Suklaan lisäksi, mun isä poikkes päivällä ja toi useamman pullon jaakonjuomaa ja ison tölkin puolukkahilloa. Tätä olen odottanut. Mut on kasvatettu puolukkamehulla ja -hillolla, joten elämä tuntuu lutviutuvan vähän paremmin aina kun on puolukkavarastot pullollaan. Viikolla pääsen toivottavasti itsekin metsään avoja tuulettamaan.

Taistelu liioittelua vastaan

Vaasalaisena tulee käytettyä yli-liitettä kaiken kanssa. On ylihyvää ja ylikivaa ja ylikovaa ja ylitörkeetä. Mutta pahin tapani liioitella on ylilyönti kirjoittamisen kanssa.

Kirjoitussivustoja ja -oppaita sun muita lukiessa törmää usein termiin flow. Se taitaa olla jo niin tuttu suomalaisille, ettei kaipaa sen enempää esittelyä. Mutta en koskaan ole vielä lukenut sellaista kirjaa, joka kertoisi minulle, miten paha tapa tuo flow voi olla. (Ken tietää, ehkä olen vain lukenut vääriä sivustoja…)

Totesin sen itse yli vuosi sitten, kun aloin tosissani ajatella kirjoitustapojani ja -tottumuksiani. Istuin koneen tai paperin ääreen ja aloin kirjoittaa ja vajosin flow-tilaan. Tunteja myöhemmin heräsin horroksesta nestehukassa, nälkäisenä ja vessahätäisenä. Olin saanut kyllä tekstiä aikaan, mutta jälkiseuraamuksena saattoi olla loppuillan päänsärky tai jopa migreeni ja joskus pahoinvointi jatkui seuraavalle päivälle.

Mutta olin päässyt flow-tilaan ja teksti oli kuin virrannut paperille ja sehän on ylihyvä juttu, eikö?

No ei niinkään. Muistijälki, joka kirjoituskokemuksesta jäi oli suurimmaksi osaksi kielteinen, koska pahoinvointi kesti kauemmin kuin flow-tila. Ja miten usein sitä lukee uudestaan tekstiään myöhemmin ja on siihen yhtä ihastunut kuin sitä luodessaan.

Ryhdyin siis taistoon flow-hirviötä vastaan. Tai en oikeastaan tuota tilaa, vaan sen ylilyömistä. Latasin useita sovelluksia kännykkään, joista toimivin oli sellainen, joka hiljensi koko kännykän valitsemakseni ajaksi, ja havahdutti minut sitten tauolle. Opettelin nousemaan jokaisen tauon aikana ainakin hetkeksi ylös, yleensä keitin lisää teetä tai kävin vessassa.

Vähitellen aivoni hyväksyivät, että ajatusten virtaa on hyvä seurata pienemmissä annoksissa.

Luet ehkä tätä ja mietit, että no toihan on ihan selvä juttu, mutta minulle se ei ollut. Hullua luovuuden virtaa on aina niin korostettu, että järjen käteen ottaminen vaikutti muka jotenkin rajoittavan sitä.

Tänään NaNoPreppaillessa pistin taas vähän överiksi. Kuvittelin, että kun vain suunnittelen ja juonin tekstiä, en vajoaisi ihan niin ajatuksiini. Kymmenestä kolmeen istuin siis muistikirjojen ja tekstinpätkien ympäröimänä, enkä kuullut enkä nähnyt mitään muuta.

Onneksi olen myös opetellut, miten nopeammin palautua tällaisista harha-askelista. Mutta luominen, kuten kaikki muutkin huumausaineet on parasta, kun sitä kohtuudella nauttii.

Jokasyksyinen videomaratoni

Meillä kirjoittajilla syyskuu alkaa olla sitä aikaa, kun sähköpostiin alkaa tipahdella muistutuksia siitä, että NaNoWriMoon ei ole enää pitkä.  Viestit aina innostavat minut käymään läpi vanhoja linkkilistoja kirjoitusideoita ja -motivaatiota koskien. Nykyisin kuitenkin lempipaikkani hakea tukea ja motivaatiota, on YouTube. Seuraan useita kirjailijoita, jotka vloggaavat kirjoittamisesta ja aina välillä kanavilta löytyy helmiä.

Viimeisen muutaman päivää olen tonkinut YouTuben NaNoPrep videoita ja ajautunut katsomaan monenlaisia muitakin suunnittelu- ja juonimisvideoita. Pöytäni lainehtii paperinpalasia ja muistilehtiöitä, joihin olen piirtänyt kaavakuvia, joista saatan saada tukea kirjoittamiseen.

En koskaan ole ollut fiktiossani kovin suunnitelmallinen tai järjestelmällinen, mutta viimeinen vuosi on osoittanut, miten paljon helpompaa on kirjoittaa silloin kun tietää, minne on menossa.

Kun harjoittelee, sitä kirjoittaa vaan niin paljon paremmin! :’D

Huijarisyndrooman kourissa

Koko loppukesän ja syksyn mun mielen taka-alalla on pyörinyt ajatus: Kuka mä oikein luulen olevani.

Miksi ihmeessä mä kuvittelen, että kukaan haluaisi lukea, mitä mä kirjoitan? Ketä kiinnostaa? Jne.

Kuuntelin eilen Oh Witch Please -podcastia, jossa naiset keskustelivat tällä kertaa viimeisestä Harry Potter -kirjasta. Huijarisyndrooma tuli puheeksi siinä ja jokainen sana aiheesta osui suoraan selkäpiihin.

Olen aina ajatellut, että huijarisyndrooman edellytyksenä olisi jo valmiiksi onnistunut ura, jota ei usko ansainneensa. Mutta jokainen oire täysin vastasi omaa oloani. Kyse ei ole vain siitä, ettäkö epäilisin omia kykyjäni. Välillä luotan niihin täysin (kuten viime keväänä). Kyse on siitä, että jostain syystä en hetkeen ole uskonut, että ansaitsen edes yrittää.

Asioista on helpompi päästä yli, jos niille voi antaa nimen. Ihan oikeasti! Ennen kuin joku kertoi mulle, että olin sairastunut masennukseen, ajatus ei käynyt edes mielessäni. Etenkin jos oireet ovat erilaisia, kuin mitä tapaa kuulla (itselläni masennus alkoi migreenikohtauksilla, ahdistuskohtauksilla ja apatialla ja kehittyi sitten siitä).

Tai ehkä on parempi sanoa, että asioita on helpompi käsitellä, kun niille antaa nimen. Mikä sinänsä on todella ilmeistä. Koitapa kirjoittaa tarina koirasta mainitsematta eläimen laatua tai nimeä. Kyllä sen saisi toimimaan, mutta se vaatisi hieman enemmän ajatustyötä. Ja kun yrittää päästä negatiivisista asioista eroon, suorin reitti on kuitenkin se toivottavin.

Nyt siis sitten alan avautua päiväkirjalle, miksi musta tuntuu, etten ansaitse yrittää ja jatkan siitä, kunnes taas saan kirjoitettua. Tämä blogikirjoituskin edisti jo hieman mun mielenterveyttä.

Muusanpohdintaa

Istun Kakskerrassa katselemassa viileää kesäiltaa ja kaksi koiraa pyörii jaloissa. Kesäilta on näitä harvinaisia sopivanlämpimiä, mutta silti inhimillisen viileitä. Tuulee, mutta se ei osu juuri tähän tällä hetkellä. Koirat ovat lainassa. Tai siis koko talo on. Tai minä sillä.

Tulin koiranhoitajaksi Lounais-Suomeen ihan vain muutamaksi päiväksi. Aamulla satoi, joten asennoiduimme sisäpäivään, mutta sade lakkasikin jo puoliltapäivin. Koirat ovat makoilleet ulkona, kun itse istuin piharakennuksen työhuoneessa kirjoittamassa.

Koko kesän olen saaressa enemmän tai vähemmän vältellyt kirjoittamista. Tai en edes vältellyt, sillä olen kirjoittanut melko paljon. Tuntuu vain, että olisin voinut kirjoittaa paljon enemmänkin. Muusa on ollut äärimmäisen laiskalla tuulella eikä ole sättinyt lainkaan, kun en ole istahtanut koneen ääreen. Mutta välillä on ihan hyvä levähtää.

Vaikka keväällä tulin täysin siihen johtopäätökseen, että luovuus vain ruokkii luovuutta. Ei vain kirjoittamisen alalla vaan kun on päivän kirjoittanut, saa ihan uusia ideoita muillakin elämänaloilla. Oikeastaan kaipaakin niitä. Keväällä opiskelin kolmea kieltä (ihan vaan Duolingo-sovelluksella) ja aloin lukea eri historiakausista. Tuli tehtyä lenkkejä uusia polkuja pitkin ja puhuttua ihmisille, joihin en aiemmin olisi törmännyt.

Saaressa kesällä sentään jatkoin jokseensakin samaa rataa ja luin useamman tietokirjan.

Nyt on vähitellen aika alkaa herätellä muusaani kesänokosiltaan.  Luen juuri Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjaa, jossa muusan sijasta kirjoittaja käyttää sanaa “Jumala”. Ensinnäkin omituinen valinta, kun kirjoittaja sitten heti kiirehtii vakuuttamaan, ettei kyse ole mistään New Age -huuhaasta. Mutta pohdin tuota ja nykyisellään olen melko vakuuttunut, että ei se muusa ole se osa minusta, joka luo, vaan se pieni ääni sisälläni, joka vaatii, että istahdan koneen tai paperin ääneen ja näpyttelen tai piirrän tarpeeksi kirjaimia.

No, saa nähdä. Pitää lukea tuota vielä muutama sivu pidemmälle, mutta on mukava huomata, miten oma asenteeni luomiseen on muuttunut. Kyse ei ole ehtyvästä vaan itseään ruokkivasta luonnonvarasta.

Näin Instagrammissa tänään lauseen, joka totesi, että eikö kirjoittaminen ole aika mahtavaa, kun ihan tyhjästä luodaan jotakin. Hmm… No, kenties se nykyajan materialistisessa yhteiskunnassa jostakusta saattaa siltä tuntua. Mutta kirjoittaminen tulee aina jostakin. Se on kirjoittajan mielikuvitusta, tunteita, maailmankuvaa ja käsitystä kielestä. Ja mikä parasta, kirjoittaja luo oman mielikuvansa tekstiin, mutta ainoakaan lukija ei koe sitä samalla tavalla. Kirjoittaminen myös itsessään luo lukijan mielessä.

On myös hirveän nautinnollista pohtia näitä asioita. Kun pääsen takaisin kotiin, taidan lainata muutaman kirjan luomiseen liittyen.

 

Lumisateessa inspistä kirjoittamiseen

Nooh, räntäähän se on.

Tietokoneongelmien takia en ole saanut aikaiseksi niin paljon tekstiä huhtikuussa, kuin oli tarkoitus. Maaliskuunkin tavoite kirjoittaa joka päivä tarina, jäi kesken. Mutta silti olen tyytyväinen yritykseen, sillä ilman sitä noita muutamaakaan tarinaa ei koskaan olisi syntynyt.

Oikeastaan olen kirjoittanut aika paljon nyt huhtikuussa, ongelmana on vain, että tietokone on yleensä jumittunut jossain vaiheessa ja tuhonnut kaiken tekstin, jonka olen saanut aikaan. Happy days…

Tänäaamuna kirjoitin englanniksi ihan uuden tarinanalun. Oli kiva kirjoittaa jotain ihan täysin muuta ja kirjoittaa käsin. Eipähän ainakaan bittimonsteri syö tekstiäni.

Jumituin tarinassa, jota eniten haluaisin kirjoittaa, mutta olenkin viettänyt sitten päiväni selailemalla blogeja ja katsomalla videoita siitä, miten saada kirjoitus taas luistamaan. Tässä muutama löytämäni helmi:

Libba Brayn todella lohdullinen kirjoitus (en ole yksin siis) kirjoittamisen epätoivosta

Chuck Wendigin neuvoja

Jenna Morecin, Kristen Martinin ja Vivien Reisin YouTube-kanavat kirjoittamisesta.

Välillä tuntuu, että jonkun täytyy vain puhua kirjoittamisesta, niin innostun uudestaan. En muista olenko maininnut täällä Not Another Happy Ending -leffaa? Se on ihan viihdyttävä romcom kai, mutta eniten minua kiehtoo siinä päähenkilön pakkomielle kirjansa päähenkilöön ja se, että hän alkaa puhua päähenkilönsä kanssa ääneen. Eli en siis ole yksin.

Muita esimerkkejä ei ihan heti tule mieleen, mutta nuo ovat ainakin auttaneet minua. Laitoin myös juuri pyynnön kirjastoon, että tilaisivat mulle Anne Lamottin Bird by Bird -kirjan. Katsotaan, nappaako ne siihen. Pitää kenties tilata se itelle, jos ei…

Muita kirjoja, joita käytän inspiraation on tietysti L.M.Montgomeryn Runotyttösarja, Stephen Kingin On Writing ja Joan Frankin Because You Have To.

Ehdotuksia?

Maaliskuun tarinahaaste: jatkuu!

Long time, no Sea! Lähdin merta etsimään ja sain vihdoin aikaiseksi kirjoitettua uuden tarinan. Kissa on taas jo hyvässä kunnossa ja kämppä on siivottu.

Eilen kävin Vaasan LittFestien avajaistapahtumassa. Siellä oli paljon runoilijoita. Olen aina ollut melko huono keskittymään kun joku lukee omaa kirjaansa ääneen, mutta kun kyseessä ovat runot, se on eri asia. Otin tapahtumasta mukaan kourallisen inspiraatiota itselleni ja tässä tulos.

Kiitos happierwhenreading ja kirjapallo taas sanoistanne.

***

Kiukkuisena ei saa mennä nukkumaan. Kiukkuisena ei voi mennä nukkumaan. Poljen jalkaa sängynlaitaa vasten ja yritän rentouttaa leukalihaksia. Korvissa tinnittää, vaikka se on vanha vaiva. Mutta nyt kuulen tinnituksen vihaisena kuten itsekin olen.

Herätyskello naksahtaa. Se on viimeksi asetettu herättämään puoli kolmelta, joten aina ajankohdan ylittäessään viisarit raksauttavat rattaita, tiedustellen hämmentyneenä, minkä takia edes heräsin niin aikaisin, ja onko kellon tänään häirittävä kerrostalon rauhaa piipiittämällä pahoitteluitta, mekaanisen kylmästi.

Nousen vihdoin ylös ja painan vedenkeittimen päälle. Seuraan miten punaiset valot vilkkuvat keittimen päällä, kunnes kaikki ovat syttyneet. Kun vesi kiehuu, tajuan, etten asettanut lämpötilaa, joten se on liian kuumaa teelle. Jos minulla olisi kärsivällisyyttä, odottaisin, että vesi jäähtyy. Mutta sitä ei todellakaan nyt ole jaossa. Täytän teekupin kylmällä vedellä ja kaadan sen kiehuneen sekaan.

Kaapista löytyy Lidlistä ostettua piparminttuteetä. Fiini ‘Nightime Tea’ loppui viime viikolla. Siinä oli piparminttua, laventelia ja kamomillaa, onnistuen silti olemaan maistumatta niin saippualta kuin hammastahnaltakaan. Lidlin tee maistuu hammastahnalta.

Lämmin neste valuu vähitellen ruokatorvea ja leviää vatsalaukkuuni. Mikä siellä ikinä myllersikään saa kuumaa vettä niskaansa. Hengitän teen höyryä. Tuoksu on parempi kuin maku. Silti taistelen alas toisen siemauksen. Hengitys tasaantuu. Niska rentoutuu. En edes tiennyt, että jännitin sitä.

Ulkona sataa rännänsekaista lunta ja tiedän, että työmatka tulee olemaan yhtä taistelua. Tuijotan pimeälle pihalle. Yksi pihavaloista on sammunut. Jo viime vuonna.

Yhtäkkiä outo tunne valtaa varpaani. Keskityn niihin ja ymmärrän vihdoin, liian pitkän ajan päästä, että ne ovat lämpöiset.

Lämpö leviää vähitelle varpaista ensin jalkapöytään, sitten kantapäähän ja vihdoin polvien kautta reisiin ja lantioon. Vatsassa se tapaa kuuman teen jättämän poltteen, sekoittuu siihen ja lievittää sen mukavaksi hohteeksi.

Kaadan loput teestä tiskialtaaseen ja menen nukkumaan.

***

Sanat olivat “piparminttutee” ja “kiukkuinen”.

Aivojumi

En oikeasti saanut mitään muuta kuin sanoja kirjoitetuksi peräjälkeen. Tämänpäiväinen ei todellakaan ole tarina, mutta se johtuu vaan tästä väsystä.

Kissani alkoi eilen oksennella ja pääsimme eläinlääkärille vihdoin tänään aamupäivällä. Kyseessä ei ollut kuin ummetus, eikä mitään vakavampaa, mutta silti olen koko aamun stressannut kissaa ja lopun päivää käynyt vähän väliä pesemässä saunanlattialta kissan löysää kakkaa pois. Voitte kuvitella, miten ihanalta täällä tuoksuu. Pahoittelen tästä mielikuvasta…

Mutta kiitos kirjapallolle ja paulinevondahlille sanoista, jotka saivat mut ainakin hetkeksi erkanemaan karusta todellisuudesta. Ehkä voin käyttää tätä jossain muussa kirjoituksessa. Ja vannon, että pienen sekunnin murto-osan mulla oli kirjoitukseen jokin pointti, mutta unohdin sen yhtä nopeasti. Huomenna uusi yritys.

***

Siinä se oli kellunut ja pomppinut kaikki nämä vuodet. Kolmisen metriä rannasta. Tai no, riippuen siitä, miten matalalla tai korkealla vesi oli. Niin, ja maannousu toi rantakiviä vääjäämättömästi lähemmäksi. Poijuun oli kiinnitetty vanha punainen Terhi. Sitten siinä oli ollut Panun metallinen buusteri. Viimeaikoina vain kevyt muovinen järvivene enää rantautui täällä ja sekin yleensä vedettiin rantaan saakka.

Talvella jäät ympäröivät poijun ja lumi peitti sen, mutta se hivuttautui liikkeelle jäistä heti kun mahdollista. Ranta oli saaren eteläpuolella, joten aurinko paistoi poijulle aina, kun vain pääsi esiin. Harvemmin mikään muuttui. Lokki tai tiira saattoivat istahtaa poijun metallilenkille, kunnes huomasivat, että se oli liian kiikkerä. Pikkukalat puhdistivat metalliketjua leuoillaan levästä. Joutsenpariskunta ja niiden poikaset, sekä sorsaemo lapsineen ui välillä ohi.

Pikkupoika joka leikki rannassa hiekkasangoilla oli ylpeä, kun oppi uimaan poijulle saakka. Vaikka pohja oli melkein jalkojen ulottuvilla, oli se hyi niin ällöttävän mutaista. Järviveneen soutajista vain muutama muisti varoa poijua rannasta lähtiessään tai tullessaan. Meri heitteli ja kiskoi sinne tänne. Täsmäampujamerilinnut onnistuivat välillä kakkaamaan ilmasta juuri poijun päälle.

Aurinko nousi ja laski, pilvet kulkivat taivaalla, tähdet syttyivät, vaelsivat ja sammuivat, kuu harhaili. Satoi, paistoi, pakasti ja lämpeni.

 

***

Sanat olivat tänään “kaunis” ja “pomppia”.

Viimeinen puristus

Tämän päivän tekstistä kiitän happierwhenreadingia ja kirjapalloa.

Hyvää Naistenpäivää kaikille!!

***

Viimeinen puristus

Irmeli tuijotti sähköpostia. Hän oli tarkistanut asian paikkansapitävyyden useasta lähteestä. Jopa twiitannut siitä ja ihmiset olivat vahvistaneet, että kyllä se näin oli.

Irmeli yritti hengittää syvään, mutta kurkkua kuristi eikä rintakehä suostunut laajentumaan.

Hänellä olisi vain runsaat kymmenen tuntia aikaa. Aamukahdeksalta pitäisi olla kampaajalla ja meikissä. Miksi kukaan ei ollut kertonut tästä hänelle aiemmin. Irmeli klikkasi takaisin google-hakuun. Hän luki aiheesta muutaman artikkelin. Sitten hän haki uudelleen käytösopaskirjan hyllystä. Hän oli saanut sen ylioppilaslahjaksi, mutta ei ollut koskaan viitsinyt avata sitä aiemmin. Harvemmin sitä tuli tällaisia tilaisuuksia. Yliopistolta hän oli saanut tehtävälistan, mutta siinä ei ollut mainittu tästä mitään. Kirjakin vahvisti tiedon.

Irmeli teki toisen haun, mutta ei löytänyt mitään verkkosivustoa, jolla olisi ollut oikoratkaisu tähän. Monessa artikkelissa oli sanottu, että sellaisten käyttämistä rinnastettiin plagiointiin.

Irmeli itkeä tirautti, mutta kuten kaikkina muinakin hankalina hetkinä tekstin ääressä, hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä ja ryhtyi töihin. Ukulele vai piano, hän mietti. Säestystä ei saanut olla mukana, mutta kenties pianolla olisi kuitenkin helpompi saada melodia selväksi.

Irmeli luki uudelleen suuntaviivat ja haki eteensä verkkosivuston, jolla saattoi soittaa pianoa. Oli vanhempien olohuoneessa ihan oikeakin piano, mutta sen käyttö herättäisi koko talon. Muut olivat jo nukkumassa, että jaksaisivat huomisen. Ja jos hän käyttäisi pianoa, kaikki tietäisivät, ettei hän ollut tähän valmis. Kaikki asunnossa ja koko pihassa ja kaupunginosassa tietäisivät.

Irmeli nielaisi paniikkinsa, tunki nappikuulokkeet korviinsa ja alkoi säveltää.

Perhana, sen piti vielä rimmatakin! Mikä muka rimmasi diskurssin kanssa? Konkurssi? Syntaksin? Kimppataksi? Ja minkä takia hän olikaan käyttänyt Chomskya lähteenä yhdessä artikkelissa. Eihän se passannut lainkaan tähän runomittaan!

Kello lähenteli kuutta, kun melodia oli kohdillaan. Irmeli tuskaili sävellajin kanssa, sillä ei löytänyt mistään tietoa, vaikuttaisiko se jotenkin väitöksen kulkuun tai lopulliseen kokonaisuuteen. Nuotit saivat olla mukana, de Saussuren kiitos. Mutta saisiko lisäpisteitä, jos sen esittäisi ilman nuotteja? Sitäkään tietoa internet ei tarjonnut. Entä pitäisikö ääni avata väitösvalvojan ja vastaväittelijän läsnäollessa, vai voisiko hän livahtaa vaikka vessaan luentosalin lähellä?

Irmeli kiskoi nappikuulokkeet korviltaan ja kuuli vihdoin oman sydämensä jylinän. Hän odotti, että se hidastui melkein normaalille tasolle. Hän ei muistanut, milloin viimeksi verenpaine olisi ollut kunnossa väitöskirjan työstämisaikana. Kenties se joskus palaisi leposykkeelle.

Puolitoista tuntia aikaa. Irmeli pani maate selälleen päiväpeitteelle ja tuijotti hetken katon pahvimassalaattoja. Sitten hän sulki silmänsä. Nuotit, sanat, viivastot ja tietokoneen osoittimen välkkyvä, sanoja vaativa pystyviiva vilisivät hänen silmissään. Silmälihakset eivät ottaneet rentoutuakseen vaan luomet räpsyivät ja Irmeli tunsi, miten hänen silmänsä pyörivät ja sykkivät luomien alla. Aurinko oli noussut jo tunteja sitten, joten huoneessa ei ollut edes hämärää.

Vihdoin Irmeli löysi jostain kaukaa pienen aukon, josta livahti kevyeen uneen. Kännykkä tuntui piippaavan herätystä lähes saman tien. Irmeli ponkaisi pystyyn petivaatteiden keskeltä ja tuijotti hetken kauhuissaan tietokonepöytää. Hänen tulostamansa paperit olivat tiessään. Ja käytöstapakirjakin oli hypännyt taianomaisesti takaisin hyllyyn.

Pöydällä olivat vain äidin helmet ja isoäidin antama hopeinen käsilaukku. Imeli muisti laskeneensa ne pöydälle eilen illalla ennen kuin nukahti. Pikkuruinen murena lohkesi hänen kauhustaan. Ei paljon, mutta tarpeeksi. Hän pysyisi tähän.

***

Sanat olivat tänään “laulaa” ja “väitöskirja”.