Raidallinen elämä

Eilinen vastahankaisuus on tipotiessään. Tämän päivän tarinasta saan kiittää leenamilenan ja kirjapallon sanoja.

Kevät näyttää vain jotenkin kummasti hiipivän näihin tarinoihin tuolta ikkunanraoista.

***

Raidallinen elämä

Kissa pysähtyi räsymaton reunalla, jännitti lihaksiaan ja iski kyntensä maton hapsuihin. Vanupuikko karkasi kauemmas maton alle sen ulottuvilta. Kissa peruutti, otti vauhtia, heilautti häntäänsä puolelta toiselle takapuoltaan hytkyttäen ja loikkasi maton päälle. Matto ryttääntyi Elinan keväthaalariin saakka. Kissan jalat olivat luistaneet sen alta ja se loikkasi ryttääntyneen maton yli häntänsä pörhistäen, selkä kaarella, niskakarvat pystyssä, maukaisi ja syöksyi kaappikellon alle.

Ulla katseli keltaista raitaa. Se toi mieleen kevätpäivän, kun Elina oli ollut vain muutaman vuoden ikäinen. Hän oli seisonut keinujen alla ja löytänyt lumen seasta paleltuneen hiirenpoikasen. Joku pihan äideistä oli kiirehtinyt paikalle. Elina oli ensin kieltäytynyt antamasta hiirenpoikasta naiselle, mutta tämä oli väittänyt, että se pitäisi viedä takaisin turvaan vanhempiensa luokse. Yrmistäen hän oli ottanut eläimen toisesta pikkuruisesta jalasta sormiensa väliin nenäliinanpalasella ja kantanut pihan perälle lehtikasaan. Viimevuotiset lehdet olivat vilkkuneet lumilaikkujen välistä. Nainen oli kaapaissut kourallisen lunta ja lehtiä ja painanut ne hiirenraadon päälle.

Elina oli kävellyt Ullan luo hitaasti pihan poikki.

— Mummu. Miksi se oli niin kylmä? hän oli kysynyt.

Ulla hieroi kylmiä sormiaan yhteen, nousi keinutuolista ja veti jalallaan maton suoraksi. Hän otti kävelykeppinsä ja kopisteli sen kanssa käytävänpätkän keittiöön. Hän kumosi kissalle pussillisen ruokaa vaaleanvihreään kuppiin, asetti sen keittiötasolle vesikupin viereen ja kaatoi sitten kannusta jääkaapissa lasillisen mustaherukkamehua itselleen. Olohuoneen ovensuussa kissa tuli vastaan. Sillä oli vanupuikko suussaan.

— Siellä olisi sinulle ruokaa, Ulla sanoi ja kissa pudotti puikon suustaan kiireessään keittiöön.

Ulla oikaisi maton uudelleen ja otti kirjan sivupöydältä ennen kuin istui takaisin keinutuoliin.

Aurinko läikitti olohuoneen lattiaa. Ulla ei jaksanut keskittyä kirjaan. Silmälasitkin tuntuivat olevan kiristyksen tarpeessa, sillä ne valuivat koko ajan nenältä. Hän seurasi auringonsäteitä sen sijaan. Yksi valaisi kohdevalon tavoin lasivitriinin esineitä. Hopeainen kruunajaismalja jollekulle Ruotsin kuninkaista. Korkista kaiverrettu kiinalainen puutarha. Pitkä piippu, joka tuoksui toisen vuosisadan tuhkalle, kai nykyisin jo -tuhannen. Mustapuinen kaiverrus elefanttiperheestä, jonka Elina oli tuonut matkoiltaan.

Lattialla aurinko oli ylittänyt Hannun talvitakin tumman raidan, hipaissut jokaista kesämekkoa noilta vuosilta ja valaisi nyt tummansinistä raitaa, joka oli aikanaan ollut yönsininen iltapuku. Järkevästä kankaasta, soveliaan peittävä, lämmin, jäykkä kuin mikä ja sitä oli käytetty vain kerran. Kukaan tuttukaan ei ollut halunnut sitä, joten se päätyi matonkuteiksi. Hannu oli kerran vetänyt sen ylleen, mutta veljet olivat kiusanneet, ettei pojat voineet pitää mekkoja. Hannu oli näyttänyt veljilleen kuvia lehdestä kilttipukuisista miehistä ja he olivat olleet hetken hiljaa. Sitten he olivat alkaneet taas pilkata, väittäen, että sillä olisi tekemistä jotain ruutukankaan kanssa. Ulla naurahti, kun huomasi, että oli kutonut sinisen iltapuvun viereen Hannun ruudullisen hameen, jonka oli tehnyt tälle heti tapauksen jälkeen. Hannu oli tosin käyttänyt sitä vain kotona, mutta se oli pitkään ollut hänen lempivaatteensa. Veljien kanssa sitä pidettiin taisteluvaatteena ja rynnättiin sen kanssa sotaan puutarhan karviaispensaiden läpi. Kun vain äiti oli kotona, Hannu pyörähteli niin, että kauniisti leikattu helma pääsi oikeuksiinsa. Ulla oli opettanut Hannun tanssimaan.

Hannu ja hänen vaimonsa olivat tavanneet tanssitunnilla. He nauroivat, että ehkä juuri siksi Elina oppi tanssimaan ennen kuin oppi kävelemään. Eikä hän koskaan ollut lopettanut.

Tuona kevätpäivänä Ulla oli vienyt Elinan lehtikasan luo ja kertonut, että hiirenpoikanen oli kuollut. Elina oli ihmetellyt, mitä se tarkoitti. Ulla yritti selittää: Se oli sulkenut silmänsä kylmässä vain hetkiseksi, joka oli muuttunut ikuisuudeksi. Ikiuneksi. Sitten Ulla oli ottanut Elinaa kädestä ja pyörittänyt tätä ympäri ympäri ympäri paikoillaan ja kun hän oli aivan pökerryksissä, lähtenyt tanssittamaan häntä lehtikasan ympärillä. Hän ei ollut halunnut pienen murehtivan hiirenpoikasen lyhyttä elämää. Hän oli halunnut kuulla lapsen nauravan, nauttivan kevään auringosta.

Ulla hieroi kylmiä käsiään yhteen ja koetti lämmitellä niitä reisiään vasten. Hän päätti käydä lämmittämässä lautasellisen keittoa. Ihan hetken kuluttua. Elina oli tulossa illalla käymään ja toisi heille herkkuja kuten aina, mutta keitto ei veisi hänen ruokahaluaan. Hän sulki silmänsä. Ihan hetkeksi vain.

***

Tämän päivän sanat olivat “pörheä” ja “räsymatto”

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s