Neljäs tarina

Hui. Aluksi, vaikka tämänpäivän sanat olivat erityisen mehukkaat, luulin ettei tästä tule mitään. Olin väärässä.

Kiitos Instagramissa sanansa antaneille seregi85:lle ja kosminenk:lle tästä mahtavasta kokemuksesta. Ihmeellisiä polkuja voi kaksi pientä sanaa kuljettaa.

Pienoinen trigger warning jälleen verisestä lihasta.

***

Nimeni on Nuoli. Se ei johdu pitkästä kielestä vaan terävistä hampaista. Olin yksitoista, kun painin ensimmäisen kerran tiikerin kanssa. Se oli nuori ja jätti pitkät kynnenjäljet kasvoilleni ja selkääni. Se kai luuli painia leikiksi. Kun minut vihittiin Jumalattaren palvelukseen, tiikerit eivät enää pitäneet sitä leikkinä. Ne kulkivat rinnallani vuoren huipulle. Katselimme kallioilta yli puiden latvojen ja nuuhkimme ilmaa. Silloin se oli vielä raikasta, vain alttariyrttien tuoksu leijui jostain kaukaa sieraimiimme. Savun haju tuli myöhemmin.

Vain papittarilla oli lupa nousta vuorelle. Ja vain minä sain nousta sen huipulle. Minä ja tiikerit. Hampaani viilattiin teräviksi, sillä muuten en olisi voinut kulkea niiden joukossa. Vanhus antoi minulle rosmariinia pureskeltavaksi, jotta muistaisin kaikki tarinamme, ja jotta tiikerit tunnistaisivat minut hajusta.

Ylimmäisenä papittarena minua ruokittiin hyvin, mutta vein osan ruoasta lähikylän lapsille. Lapset pelkäsivät minua, mutta kävivät nappaamassa lihanpalat koristani. Ajat eivät olleet suotuisat. Vanhus kertoi, että tulisin muistamaan hyviä ja huonoja aikoja. Vanhuksen silmät olivat valkoiset ja hänen ihonsa oli vähitellen muuttumassa valkoiseksi. Kyläläiset olivat alkaneet pelätä häntä. Hän oli siirtymässä henkien valtakuntaan. Hän ei koskaan pääsisi eteenpäin, sillä jonkun täytyi kertoa hengille tarinaa. Öisin kuulin vanhuksen huutavan unen ja valveen rajamailla, kun henget tanssivat kärsimättöminä hänen ympärillään ja yrittivät repiä häntä mukaansa.

Kiipesimme vuorelle aina, kun kuu kiipesi taivaalle. Vain kun se oli täysin kadoksissa tai kun se oli vain tiikerin viiksenkarvan paksuinen, jäimme puunrajaan. Silloin tiikeritkään eivät voisi suojella minua. Kävimme silloin kylässä, missä painoin torahampaita niin lasten kuin aikuistenkin suupieliin. He eivät tienneet, ettei se suojelisi heitä kuun pimennossa, mutta niin oli tehty ja niin tuli tekemän.

Vanhuksen arvet haalistuivat vihdoin ja katosivat ihon valkeuteen. Silloin tiesin, että oli aika. Tiikerit kerääntyivät hänen ympärilleen ja nostin kylmän valkean olennon suurimman tiikerin selkään. Vanhus oli kertonut, miten oli ratsastanut tiikerillä nuoruudessaan, mutta tältä matkalta hän ei palaisi. Ennen kuin henget ehtivät viedä hänet, kannoimme hänet vuorelle, laskimme sen korkeimmalle paadelle ja sytytin rosmariininoksia kiviseen altaaseen. Tiikerit jäivät istumaan puunrajaan tuttua tuoksua nuuhkien, kun minä laskeuduin vuorelta. Kun oksat olivat palaneet, ne seurasivat minua.

Niin kauan kun linnut parveilivat vuoren yllä, pysyimme poissa huipulta. Ne suojelivat meitä hengiltä ja siltä, jota pimeydessä pakenimme. Vanhuksen viimeinen palvelus lihassa. Kun linnut kaikkosivat, kiipesimme huipulle keräämään luut. Vietin monta kuuta veistellen niistä amuletteja kyläläisille. Kallo jäi vuoren huipulle tovereidensa seuraan.

Kun vaara vihdoin tuli, se ei saapunut pimeydestä. Seisoimme huipulla katsellen puunlatvojen yli kaukana näkyvää tummanharmaata savukiehkuraa. Se pysyi paikallaan kuunpimennon ajan, mutta kun täysikuu valaisi jälleen puumerta, tumma merkki oli siirtynyt lähemmäs.

Oli minun tehtäväni lähettää joku tiedustelemaan. He eivät palanneet. Kahden päivän kuluttua savun haju leijui ilmassa. Tiikerit olivat levottomia. Sain yhdeltä pitkän haavan käsivarteeni. Muut puistelivat päätään veren hajulle.

Kuu oli vielä korkealla taivaalla ja kirkas, kun he tulivat. Kyläläiset olivat linnoittautuneet suurimpaan majaan. Tiesin mitä tehdä.

Vuoren huipun toisella laidalla oli salainen luola. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta vanhus oli kertonut siitä minulle ja tiikerit tiesivät reitin. Vedin ylleni parkitusta nahasta tehdyt housut ja liivin. Tuhkasin kasvojeni halki kulkevat arvet. Asetin mustavalkoisen kiven kieleni alle ja tartuin keihääseen luolan nurkassa. Suurin ja vanhin tiikereistä polvistui eteeni. Kiipesin sen selkään ja ratsastimme alas vuorenrinnettä. Ainoa ääni oli sydämeni jylinä. Tiikerit eivät päästäneet äännähdystäkään.

Vihollisen veri maistui voimakkaalle. Heidän jänteensä olivat kireät ja lihaksikkaat, heidän lumartonsa herkullista. Kylä riemuitsi voitostani, nautti tuomistani voitonmerkeistä. Lapset tulivat lähelleni ja pyysivät, että piirtäisin heidänkin kasvoilleen arvet. Kastoin käteni verisammioon ja kuljetin somiani heidän ihollaan.

Puolikuun aikaan heitä tuli lisää. Tällä kertaa niin monta, että edes tiikerit eivät mahtaneet heille mitään. Olisinpa tiennyt, että tuo edellinen täysikuu oli viimeisemme.

Nimeni on Nuoli. Ryömin vihollisen kidutuskopeista viime yönä. Kuu on pimeä, mutta kiipesin silti vuoren huipulle. Jätän tarinani, tarinamme, tänne luolaan ja pukeudun vielä viimeisen kerran tiikerinnahkaan. Hän odottaa luolan suulla. Olkoon viimeinen juomamme mustaa verta.

***

Sanat olivat tänään “rosmariini” ja “tiikeri”.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s