Maaliskuun tarinahaaste: jatkuu!

Long time, no Sea! Lähdin merta etsimään ja sain vihdoin aikaiseksi kirjoitettua uuden tarinan. Kissa on taas jo hyvässä kunnossa ja kämppä on siivottu.

Eilen kävin Vaasan LittFestien avajaistapahtumassa. Siellä oli paljon runoilijoita. Olen aina ollut melko huono keskittymään kun joku lukee omaa kirjaansa ääneen, mutta kun kyseessä ovat runot, se on eri asia. Otin tapahtumasta mukaan kourallisen inspiraatiota itselleni ja tässä tulos.

Kiitos happierwhenreading ja kirjapallo taas sanoistanne.

***

Kiukkuisena ei saa mennä nukkumaan. Kiukkuisena ei voi mennä nukkumaan. Poljen jalkaa sängynlaitaa vasten ja yritän rentouttaa leukalihaksia. Korvissa tinnittää, vaikka se on vanha vaiva. Mutta nyt kuulen tinnituksen vihaisena kuten itsekin olen.

Herätyskello naksahtaa. Se on viimeksi asetettu herättämään puoli kolmelta, joten aina ajankohdan ylittäessään viisarit raksauttavat rattaita, tiedustellen hämmentyneenä, minkä takia edes heräsin niin aikaisin, ja onko kellon tänään häirittävä kerrostalon rauhaa piipiittämällä pahoitteluitta, mekaanisen kylmästi.

Nousen vihdoin ylös ja painan vedenkeittimen päälle. Seuraan miten punaiset valot vilkkuvat keittimen päällä, kunnes kaikki ovat syttyneet. Kun vesi kiehuu, tajuan, etten asettanut lämpötilaa, joten se on liian kuumaa teelle. Jos minulla olisi kärsivällisyyttä, odottaisin, että vesi jäähtyy. Mutta sitä ei todellakaan nyt ole jaossa. Täytän teekupin kylmällä vedellä ja kaadan sen kiehuneen sekaan.

Kaapista löytyy Lidlistä ostettua piparminttuteetä. Fiini ‘Nightime Tea’ loppui viime viikolla. Siinä oli piparminttua, laventelia ja kamomillaa, onnistuen silti olemaan maistumatta niin saippualta kuin hammastahnaltakaan. Lidlin tee maistuu hammastahnalta.

Lämmin neste valuu vähitellen ruokatorvea ja leviää vatsalaukkuuni. Mikä siellä ikinä myllersikään saa kuumaa vettä niskaansa. Hengitän teen höyryä. Tuoksu on parempi kuin maku. Silti taistelen alas toisen siemauksen. Hengitys tasaantuu. Niska rentoutuu. En edes tiennyt, että jännitin sitä.

Ulkona sataa rännänsekaista lunta ja tiedän, että työmatka tulee olemaan yhtä taistelua. Tuijotan pimeälle pihalle. Yksi pihavaloista on sammunut. Jo viime vuonna.

Yhtäkkiä outo tunne valtaa varpaani. Keskityn niihin ja ymmärrän vihdoin, liian pitkän ajan päästä, että ne ovat lämpöiset.

Lämpö leviää vähitelle varpaista ensin jalkapöytään, sitten kantapäähän ja vihdoin polvien kautta reisiin ja lantioon. Vatsassa se tapaa kuuman teen jättämän poltteen, sekoittuu siihen ja lievittää sen mukavaksi hohteeksi.

Kaadan loput teestä tiskialtaaseen ja menen nukkumaan.

***

Sanat olivat “piparminttutee” ja “kiukkuinen”.

Advertisements

Aivojumi

En oikeasti saanut mitään muuta kuin sanoja kirjoitetuksi peräjälkeen. Tämänpäiväinen ei todellakaan ole tarina, mutta se johtuu vaan tästä väsystä.

Kissani alkoi eilen oksennella ja pääsimme eläinlääkärille vihdoin tänään aamupäivällä. Kyseessä ei ollut kuin ummetus, eikä mitään vakavampaa, mutta silti olen koko aamun stressannut kissaa ja lopun päivää käynyt vähän väliä pesemässä saunanlattialta kissan löysää kakkaa pois. Voitte kuvitella, miten ihanalta täällä tuoksuu. Pahoittelen tästä mielikuvasta…

Mutta kiitos kirjapallolle ja paulinevondahlille sanoista, jotka saivat mut ainakin hetkeksi erkanemaan karusta todellisuudesta. Ehkä voin käyttää tätä jossain muussa kirjoituksessa. Ja vannon, että pienen sekunnin murto-osan mulla oli kirjoitukseen jokin pointti, mutta unohdin sen yhtä nopeasti. Huomenna uusi yritys.

***

Siinä se oli kellunut ja pomppinut kaikki nämä vuodet. Kolmisen metriä rannasta. Tai no, riippuen siitä, miten matalalla tai korkealla vesi oli. Niin, ja maannousu toi rantakiviä vääjäämättömästi lähemmäksi. Poijuun oli kiinnitetty vanha punainen Terhi. Sitten siinä oli ollut Panun metallinen buusteri. Viimeaikoina vain kevyt muovinen järvivene enää rantautui täällä ja sekin yleensä vedettiin rantaan saakka.

Talvella jäät ympäröivät poijun ja lumi peitti sen, mutta se hivuttautui liikkeelle jäistä heti kun mahdollista. Ranta oli saaren eteläpuolella, joten aurinko paistoi poijulle aina, kun vain pääsi esiin. Harvemmin mikään muuttui. Lokki tai tiira saattoivat istahtaa poijun metallilenkille, kunnes huomasivat, että se oli liian kiikkerä. Pikkukalat puhdistivat metalliketjua leuoillaan levästä. Joutsenpariskunta ja niiden poikaset, sekä sorsaemo lapsineen ui välillä ohi.

Pikkupoika joka leikki rannassa hiekkasangoilla oli ylpeä, kun oppi uimaan poijulle saakka. Vaikka pohja oli melkein jalkojen ulottuvilla, oli se hyi niin ällöttävän mutaista. Järviveneen soutajista vain muutama muisti varoa poijua rannasta lähtiessään tai tullessaan. Meri heitteli ja kiskoi sinne tänne. Täsmäampujamerilinnut onnistuivat välillä kakkaamaan ilmasta juuri poijun päälle.

Aurinko nousi ja laski, pilvet kulkivat taivaalla, tähdet syttyivät, vaelsivat ja sammuivat, kuu harhaili. Satoi, paistoi, pakasti ja lämpeni.

 

***

Sanat olivat tänään “kaunis” ja “pomppia”.

Viimeinen puristus

Tämän päivän tekstistä kiitän happierwhenreadingia ja kirjapalloa.

Hyvää Naistenpäivää kaikille!!

***

Viimeinen puristus

Irmeli tuijotti sähköpostia. Hän oli tarkistanut asian paikkansapitävyyden useasta lähteestä. Jopa twiitannut siitä ja ihmiset olivat vahvistaneet, että kyllä se näin oli.

Irmeli yritti hengittää syvään, mutta kurkkua kuristi eikä rintakehä suostunut laajentumaan.

Hänellä olisi vain runsaat kymmenen tuntia aikaa. Aamukahdeksalta pitäisi olla kampaajalla ja meikissä. Miksi kukaan ei ollut kertonut tästä hänelle aiemmin. Irmeli klikkasi takaisin google-hakuun. Hän luki aiheesta muutaman artikkelin. Sitten hän haki uudelleen käytösopaskirjan hyllystä. Hän oli saanut sen ylioppilaslahjaksi, mutta ei ollut koskaan viitsinyt avata sitä aiemmin. Harvemmin sitä tuli tällaisia tilaisuuksia. Yliopistolta hän oli saanut tehtävälistan, mutta siinä ei ollut mainittu tästä mitään. Kirjakin vahvisti tiedon.

Irmeli teki toisen haun, mutta ei löytänyt mitään verkkosivustoa, jolla olisi ollut oikoratkaisu tähän. Monessa artikkelissa oli sanottu, että sellaisten käyttämistä rinnastettiin plagiointiin.

Irmeli itkeä tirautti, mutta kuten kaikkina muinakin hankalina hetkinä tekstin ääressä, hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä ja ryhtyi töihin. Ukulele vai piano, hän mietti. Säestystä ei saanut olla mukana, mutta kenties pianolla olisi kuitenkin helpompi saada melodia selväksi.

Irmeli luki uudelleen suuntaviivat ja haki eteensä verkkosivuston, jolla saattoi soittaa pianoa. Oli vanhempien olohuoneessa ihan oikeakin piano, mutta sen käyttö herättäisi koko talon. Muut olivat jo nukkumassa, että jaksaisivat huomisen. Ja jos hän käyttäisi pianoa, kaikki tietäisivät, ettei hän ollut tähän valmis. Kaikki asunnossa ja koko pihassa ja kaupunginosassa tietäisivät.

Irmeli nielaisi paniikkinsa, tunki nappikuulokkeet korviinsa ja alkoi säveltää.

Perhana, sen piti vielä rimmatakin! Mikä muka rimmasi diskurssin kanssa? Konkurssi? Syntaksin? Kimppataksi? Ja minkä takia hän olikaan käyttänyt Chomskya lähteenä yhdessä artikkelissa. Eihän se passannut lainkaan tähän runomittaan!

Kello lähenteli kuutta, kun melodia oli kohdillaan. Irmeli tuskaili sävellajin kanssa, sillä ei löytänyt mistään tietoa, vaikuttaisiko se jotenkin väitöksen kulkuun tai lopulliseen kokonaisuuteen. Nuotit saivat olla mukana, de Saussuren kiitos. Mutta saisiko lisäpisteitä, jos sen esittäisi ilman nuotteja? Sitäkään tietoa internet ei tarjonnut. Entä pitäisikö ääni avata väitösvalvojan ja vastaväittelijän läsnäollessa, vai voisiko hän livahtaa vaikka vessaan luentosalin lähellä?

Irmeli kiskoi nappikuulokkeet korviltaan ja kuuli vihdoin oman sydämensä jylinän. Hän odotti, että se hidastui melkein normaalille tasolle. Hän ei muistanut, milloin viimeksi verenpaine olisi ollut kunnossa väitöskirjan työstämisaikana. Kenties se joskus palaisi leposykkeelle.

Puolitoista tuntia aikaa. Irmeli pani maate selälleen päiväpeitteelle ja tuijotti hetken katon pahvimassalaattoja. Sitten hän sulki silmänsä. Nuotit, sanat, viivastot ja tietokoneen osoittimen välkkyvä, sanoja vaativa pystyviiva vilisivät hänen silmissään. Silmälihakset eivät ottaneet rentoutuakseen vaan luomet räpsyivät ja Irmeli tunsi, miten hänen silmänsä pyörivät ja sykkivät luomien alla. Aurinko oli noussut jo tunteja sitten, joten huoneessa ei ollut edes hämärää.

Vihdoin Irmeli löysi jostain kaukaa pienen aukon, josta livahti kevyeen uneen. Kännykkä tuntui piippaavan herätystä lähes saman tien. Irmeli ponkaisi pystyyn petivaatteiden keskeltä ja tuijotti hetken kauhuissaan tietokonepöytää. Hänen tulostamansa paperit olivat tiessään. Ja käytöstapakirjakin oli hypännyt taianomaisesti takaisin hyllyyn.

Pöydällä olivat vain äidin helmet ja isoäidin antama hopeinen käsilaukku. Imeli muisti laskeneensa ne pöydälle eilen illalla ennen kuin nukahti. Pikkuruinen murena lohkesi hänen kauhustaan. Ei paljon, mutta tarpeeksi. Hän pysyisi tähän.

***

Sanat olivat tänään “laulaa” ja “väitöskirja”.

Kameliontti

Tänään syntyi runontapainen kosminenk:n ehdottamasta sanasta.

Olen aika puhki, kun sain neljännen version romaanikässäristä tänään valmiiksi muokattua, joten oli mukava saada sana, joka vei ihan omalle suunnalleen.

***

Kameliontti

Kuka, mikä, missä ja milloin?

Kuka käski olla juuri sellainen?

Millainen? Olen juuri tällainen. En osaa olla muunlainen.

En minä ole kuullut sinusta. Eikai sinunlaisiasi ole olemassa?

Enkö minä ole olemassa? Ehkä sinulla on huono kuulo.

Mutta sinun pitää olla toisenlainen. Ei tuollainen vaan jompikumpi.

Tiedän kyllä, mikä kameli on. Mutta entä ontti?

No ole sitten kameli. En minäkään tiedä, mikä on ontti.

No kyllä minä sen tiedän, etten kameli ainakaan ole. Ehkä olen siis ontti. Se kuulostaa ontolta.

No, oletkos siinä, ontti.

No en varmasti ole. Kun olen molemmat, se olen minä.

Kameliontti. Se olen minä. Olen tässä ja nyt.

***

Päivän sana oli siis “kameliontti”.

Raidallinen elämä

Eilinen vastahankaisuus on tipotiessään. Tämän päivän tarinasta saan kiittää leenamilenan ja kirjapallon sanoja.

Kevät näyttää vain jotenkin kummasti hiipivän näihin tarinoihin tuolta ikkunanraoista.

***

Raidallinen elämä

Kissa pysähtyi räsymaton reunalla, jännitti lihaksiaan ja iski kyntensä maton hapsuihin. Vanupuikko karkasi kauemmas maton alle sen ulottuvilta. Kissa peruutti, otti vauhtia, heilautti häntäänsä puolelta toiselle takapuoltaan hytkyttäen ja loikkasi maton päälle. Matto ryttääntyi Elinan keväthaalariin saakka. Kissan jalat olivat luistaneet sen alta ja se loikkasi ryttääntyneen maton yli häntänsä pörhistäen, selkä kaarella, niskakarvat pystyssä, maukaisi ja syöksyi kaappikellon alle.

Ulla katseli keltaista raitaa. Se toi mieleen kevätpäivän, kun Elina oli ollut vain muutaman vuoden ikäinen. Hän oli seisonut keinujen alla ja löytänyt lumen seasta paleltuneen hiirenpoikasen. Joku pihan äideistä oli kiirehtinyt paikalle. Elina oli ensin kieltäytynyt antamasta hiirenpoikasta naiselle, mutta tämä oli väittänyt, että se pitäisi viedä takaisin turvaan vanhempiensa luokse. Yrmistäen hän oli ottanut eläimen toisesta pikkuruisesta jalasta sormiensa väliin nenäliinanpalasella ja kantanut pihan perälle lehtikasaan. Viimevuotiset lehdet olivat vilkkuneet lumilaikkujen välistä. Nainen oli kaapaissut kourallisen lunta ja lehtiä ja painanut ne hiirenraadon päälle.

Elina oli kävellyt Ullan luo hitaasti pihan poikki.

— Mummu. Miksi se oli niin kylmä? hän oli kysynyt.

Ulla hieroi kylmiä sormiaan yhteen, nousi keinutuolista ja veti jalallaan maton suoraksi. Hän otti kävelykeppinsä ja kopisteli sen kanssa käytävänpätkän keittiöön. Hän kumosi kissalle pussillisen ruokaa vaaleanvihreään kuppiin, asetti sen keittiötasolle vesikupin viereen ja kaatoi sitten kannusta jääkaapissa lasillisen mustaherukkamehua itselleen. Olohuoneen ovensuussa kissa tuli vastaan. Sillä oli vanupuikko suussaan.

— Siellä olisi sinulle ruokaa, Ulla sanoi ja kissa pudotti puikon suustaan kiireessään keittiöön.

Ulla oikaisi maton uudelleen ja otti kirjan sivupöydältä ennen kuin istui takaisin keinutuoliin.

Aurinko läikitti olohuoneen lattiaa. Ulla ei jaksanut keskittyä kirjaan. Silmälasitkin tuntuivat olevan kiristyksen tarpeessa, sillä ne valuivat koko ajan nenältä. Hän seurasi auringonsäteitä sen sijaan. Yksi valaisi kohdevalon tavoin lasivitriinin esineitä. Hopeainen kruunajaismalja jollekulle Ruotsin kuninkaista. Korkista kaiverrettu kiinalainen puutarha. Pitkä piippu, joka tuoksui toisen vuosisadan tuhkalle, kai nykyisin jo -tuhannen. Mustapuinen kaiverrus elefanttiperheestä, jonka Elina oli tuonut matkoiltaan.

Lattialla aurinko oli ylittänyt Hannun talvitakin tumman raidan, hipaissut jokaista kesämekkoa noilta vuosilta ja valaisi nyt tummansinistä raitaa, joka oli aikanaan ollut yönsininen iltapuku. Järkevästä kankaasta, soveliaan peittävä, lämmin, jäykkä kuin mikä ja sitä oli käytetty vain kerran. Kukaan tuttukaan ei ollut halunnut sitä, joten se päätyi matonkuteiksi. Hannu oli kerran vetänyt sen ylleen, mutta veljet olivat kiusanneet, ettei pojat voineet pitää mekkoja. Hannu oli näyttänyt veljilleen kuvia lehdestä kilttipukuisista miehistä ja he olivat olleet hetken hiljaa. Sitten he olivat alkaneet taas pilkata, väittäen, että sillä olisi tekemistä jotain ruutukankaan kanssa. Ulla naurahti, kun huomasi, että oli kutonut sinisen iltapuvun viereen Hannun ruudullisen hameen, jonka oli tehnyt tälle heti tapauksen jälkeen. Hannu oli tosin käyttänyt sitä vain kotona, mutta se oli pitkään ollut hänen lempivaatteensa. Veljien kanssa sitä pidettiin taisteluvaatteena ja rynnättiin sen kanssa sotaan puutarhan karviaispensaiden läpi. Kun vain äiti oli kotona, Hannu pyörähteli niin, että kauniisti leikattu helma pääsi oikeuksiinsa. Ulla oli opettanut Hannun tanssimaan.

Hannu ja hänen vaimonsa olivat tavanneet tanssitunnilla. He nauroivat, että ehkä juuri siksi Elina oppi tanssimaan ennen kuin oppi kävelemään. Eikä hän koskaan ollut lopettanut.

Tuona kevätpäivänä Ulla oli vienyt Elinan lehtikasan luo ja kertonut, että hiirenpoikanen oli kuollut. Elina oli ihmetellyt, mitä se tarkoitti. Ulla yritti selittää: Se oli sulkenut silmänsä kylmässä vain hetkiseksi, joka oli muuttunut ikuisuudeksi. Ikiuneksi. Sitten Ulla oli ottanut Elinaa kädestä ja pyörittänyt tätä ympäri ympäri ympäri paikoillaan ja kun hän oli aivan pökerryksissä, lähtenyt tanssittamaan häntä lehtikasan ympärillä. Hän ei ollut halunnut pienen murehtivan hiirenpoikasen lyhyttä elämää. Hän oli halunnut kuulla lapsen nauravan, nauttivan kevään auringosta.

Ulla hieroi kylmiä käsiään yhteen ja koetti lämmitellä niitä reisiään vasten. Hän päätti käydä lämmittämässä lautasellisen keittoa. Ihan hetken kuluttua. Elina oli tulossa illalla käymään ja toisi heille herkkuja kuten aina, mutta keitto ei veisi hänen ruokahaluaan. Hän sulki silmänsä. Ihan hetkeksi vain.

***

Tämän päivän sanat olivat “pörheä” ja “räsymatto”

Viides tarina?

Tänään muusa on ollut ennemminkin vastahankainen kuin -hakoinen. Koko päivä on tuntunut vastavirtaan soutamiselta. Ilman airoja. Kaunis päivä, mutta silti täytyi ihan pakottaa itseni ulos.

Vihdoin nukahdin sohvalle viiden maissa ja kun heräsin, olo oli kuin uusi. Päätin kuitenkin ottaa rauhassa ja toivoin, ettei tarina-Tardiksesta nousisi mitään hankalaa. Kirjapallon ehdottamat sanat olivat kuin halaus. Keitin teetä ja istuin keittiönpöydän ääressä ja raapustin muistivihkoon pienen kuvauksen. En edes yritä enempää. Joskus täytyy olla itselleen ystävällinen.

***

Puro punoo lettejä auringonsäteistä kiviensä lomaan. Pieni lintu uskaltautuu vihdoin kiveni lähelle. Se nokkaisee sämpylänmurun hiekanjyvien seasta. Kun se on löytänyt kaikki muruset, se sirkuttaa hieman kärsimättömänä. Kerron sille, että ehdin syödä jo evääni. Jos se ei olisi ollut niin arka, sille olisi säästynyt enemmän. Kaivan eväspussin repusta ja varistelen viimeisetkin rippeet hiekalle. Lintu säikähtää paperipussin kahahdusta, mutta hyppii pian takaisin.

Aurinko ei ole ehtinyt vielä lämmittää kiveä jolla istun, joten takapuoltani alkaa paleltaa. Nousen jaloittelemaan. Kävelen vähän matkaa yläjuoksulle päin, kunnes pusikko tulee vastaan. Käännyttyäni huomaan, että kohdasta näkyy joelle. Puro yhtyy siihen vain muutaman harppauksen päässä. Padot on suljettu, vesi on matalaa ja virtaa laiskasti. Pajunkissat ovat työntäneet korvannipukkansa tunnustellen esiin.

Routa alkaa vähitellen vapauttaa mudan ja maan tuoksua kylmästä kourastaan. Enää muutama viikko niin sen sormien välistä mahtuvat kaislanalutkin työntämään kärkensä esiin keväälle tervehtiäkseen.

Nostan kasvoni aurinkoon ja kerron sille miten paljon sitä olen kaivannut.

***

Päivän sanat olivat “sämpylä” ja “puro”.

Neljäs tarina

Hui. Aluksi, vaikka tämänpäivän sanat olivat erityisen mehukkaat, luulin ettei tästä tule mitään. Olin väärässä.

Kiitos Instagramissa sanansa antaneille seregi85:lle ja kosminenk:lle tästä mahtavasta kokemuksesta. Ihmeellisiä polkuja voi kaksi pientä sanaa kuljettaa.

Pienoinen trigger warning jälleen verisestä lihasta.

***

Nimeni on Nuoli. Se ei johdu pitkästä kielestä vaan terävistä hampaista. Olin yksitoista, kun painin ensimmäisen kerran tiikerin kanssa. Se oli nuori ja jätti pitkät kynnenjäljet kasvoilleni ja selkääni. Se kai luuli painia leikiksi. Kun minut vihittiin Jumalattaren palvelukseen, tiikerit eivät enää pitäneet sitä leikkinä. Ne kulkivat rinnallani vuoren huipulle. Katselimme kallioilta yli puiden latvojen ja nuuhkimme ilmaa. Silloin se oli vielä raikasta, vain alttariyrttien tuoksu leijui jostain kaukaa sieraimiimme. Savun haju tuli myöhemmin.

Vain papittarilla oli lupa nousta vuorelle. Ja vain minä sain nousta sen huipulle. Minä ja tiikerit. Hampaani viilattiin teräviksi, sillä muuten en olisi voinut kulkea niiden joukossa. Vanhus antoi minulle rosmariinia pureskeltavaksi, jotta muistaisin kaikki tarinamme, ja jotta tiikerit tunnistaisivat minut hajusta.

Ylimmäisenä papittarena minua ruokittiin hyvin, mutta vein osan ruoasta lähikylän lapsille. Lapset pelkäsivät minua, mutta kävivät nappaamassa lihanpalat koristani. Ajat eivät olleet suotuisat. Vanhus kertoi, että tulisin muistamaan hyviä ja huonoja aikoja. Vanhuksen silmät olivat valkoiset ja hänen ihonsa oli vähitellen muuttumassa valkoiseksi. Kyläläiset olivat alkaneet pelätä häntä. Hän oli siirtymässä henkien valtakuntaan. Hän ei koskaan pääsisi eteenpäin, sillä jonkun täytyi kertoa hengille tarinaa. Öisin kuulin vanhuksen huutavan unen ja valveen rajamailla, kun henget tanssivat kärsimättöminä hänen ympärillään ja yrittivät repiä häntä mukaansa.

Kiipesimme vuorelle aina, kun kuu kiipesi taivaalle. Vain kun se oli täysin kadoksissa tai kun se oli vain tiikerin viiksenkarvan paksuinen, jäimme puunrajaan. Silloin tiikeritkään eivät voisi suojella minua. Kävimme silloin kylässä, missä painoin torahampaita niin lasten kuin aikuistenkin suupieliin. He eivät tienneet, ettei se suojelisi heitä kuun pimennossa, mutta niin oli tehty ja niin tuli tekemän.

Vanhuksen arvet haalistuivat vihdoin ja katosivat ihon valkeuteen. Silloin tiesin, että oli aika. Tiikerit kerääntyivät hänen ympärilleen ja nostin kylmän valkean olennon suurimman tiikerin selkään. Vanhus oli kertonut, miten oli ratsastanut tiikerillä nuoruudessaan, mutta tältä matkalta hän ei palaisi. Ennen kuin henget ehtivät viedä hänet, kannoimme hänet vuorelle, laskimme sen korkeimmalle paadelle ja sytytin rosmariininoksia kiviseen altaaseen. Tiikerit jäivät istumaan puunrajaan tuttua tuoksua nuuhkien, kun minä laskeuduin vuorelta. Kun oksat olivat palaneet, ne seurasivat minua.

Niin kauan kun linnut parveilivat vuoren yllä, pysyimme poissa huipulta. Ne suojelivat meitä hengiltä ja siltä, jota pimeydessä pakenimme. Vanhuksen viimeinen palvelus lihassa. Kun linnut kaikkosivat, kiipesimme huipulle keräämään luut. Vietin monta kuuta veistellen niistä amuletteja kyläläisille. Kallo jäi vuoren huipulle tovereidensa seuraan.

Kun vaara vihdoin tuli, se ei saapunut pimeydestä. Seisoimme huipulla katsellen puunlatvojen yli kaukana näkyvää tummanharmaata savukiehkuraa. Se pysyi paikallaan kuunpimennon ajan, mutta kun täysikuu valaisi jälleen puumerta, tumma merkki oli siirtynyt lähemmäs.

Oli minun tehtäväni lähettää joku tiedustelemaan. He eivät palanneet. Kahden päivän kuluttua savun haju leijui ilmassa. Tiikerit olivat levottomia. Sain yhdeltä pitkän haavan käsivarteeni. Muut puistelivat päätään veren hajulle.

Kuu oli vielä korkealla taivaalla ja kirkas, kun he tulivat. Kyläläiset olivat linnoittautuneet suurimpaan majaan. Tiesin mitä tehdä.

Vuoren huipun toisella laidalla oli salainen luola. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta vanhus oli kertonut siitä minulle ja tiikerit tiesivät reitin. Vedin ylleni parkitusta nahasta tehdyt housut ja liivin. Tuhkasin kasvojeni halki kulkevat arvet. Asetin mustavalkoisen kiven kieleni alle ja tartuin keihääseen luolan nurkassa. Suurin ja vanhin tiikereistä polvistui eteeni. Kiipesin sen selkään ja ratsastimme alas vuorenrinnettä. Ainoa ääni oli sydämeni jylinä. Tiikerit eivät päästäneet äännähdystäkään.

Vihollisen veri maistui voimakkaalle. Heidän jänteensä olivat kireät ja lihaksikkaat, heidän lumartonsa herkullista. Kylä riemuitsi voitostani, nautti tuomistani voitonmerkeistä. Lapset tulivat lähelleni ja pyysivät, että piirtäisin heidänkin kasvoilleen arvet. Kastoin käteni verisammioon ja kuljetin somiani heidän ihollaan.

Puolikuun aikaan heitä tuli lisää. Tällä kertaa niin monta, että edes tiikerit eivät mahtaneet heille mitään. Olisinpa tiennyt, että tuo edellinen täysikuu oli viimeisemme.

Nimeni on Nuoli. Ryömin vihollisen kidutuskopeista viime yönä. Kuu on pimeä, mutta kiipesin silti vuoren huipulle. Jätän tarinani, tarinamme, tänne luolaan ja pukeudun vielä viimeisen kerran tiikerinnahkaan. Hän odottaa luolan suulla. Olkoon viimeinen juomamme mustaa verta.

***

Sanat olivat tänään “rosmariini” ja “tiikeri”.

Kolmas tarina

Kiitos Instagramin seregi85lle tämän päiväisestä sanasta.  Kirjoitin tänään aiheesta, joka herättää voimakkaita tunteita minussa. Pieni trigger warning tai laukaisuvaroitus tai ärsykevaroitus, kuten se joidenkin nettisivujen mukaan on suomeksi: Kirjoitus liittyy ahdistukseen.

Piti kirjoittaa tarina jo näin aamupäivästä, kun iltapäivän puolella on niin paljon puuhaa.

***

“Parantuminen ei ole lineaarista,” joku naurahti kuin se olisi jokin sananparsi tai itsestäänselvyys.

Marja tuijotti pitkään puhujaa ja päätti uskoa sanat. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, kun tuon sisäistäisi. Voisi kääriytyä sanoihin kuin näkymättömyysviittaan. Kun yöllä livahti käytävän peilin ohi ja vessassa piilotteli peilikaapista katsovalta hirviöltä, se ei saisi kiinni. Kun ryömisi vilttien alle sohvalla ja laittaisi jonkin tyhmän Hallmark-elokuvan YouTubesta peittämään heteronormatiivisuudellaan ja onnellisilla lopuillaan mielen perällä jylläävät voimat. Sanat voisi punoa kaulaliinan silmukoiden väliin ja lapasten peukalontyveen, kun kaupassa piilotteli kananmunahyllyn luona tasaista hengitystä etsien ennen kuin uskaltautui kassajonoon.

Marja sulki silmänsä ja kaikki aistinsa, mitkä kykeni ja rytmitti sanat kellon tikitykseen, joka kuului muiden äänten taustalla. Hän yritti sovittaa ne sydämensä sykkeeseen, mutta se ei kuulunut tässä melussa. Marja painoi kätensä rinnalleen. Ei mitään. Etusormi ranteeseen. Ei vieläkään. Vihdoin kaulasuonesta löytyi kiihtynyt läpätys. Se tasaantui hiljalleen, mutta ei koskaan hidastunut kellon tikityksen tahtiin.

Marja keräsi rohkeutensa, avasi silmänsä ja silmäili huonetta reittiä suunnitellen. Viereisessä pöydässä istuvat katsoivat häntä hieman kummeksuen. Ehkä siksi, että hän oli tuijottanut yhtä heistä niin pitkään. Tai kenties hän oli puhunut ääneen taas. Tai ehkä hänen kasvonsa olivat alkaneet sulaa hiljalleen ja tipahdella teekupin asetille. Marja pyyhkäisi leukaansa. Ei, hän oli edelleen kasassa. Ulkoapäin.

Marja otti laukkunsa, sulki muistikirjan edestään pöydältä. Sivu oli jäänyt tyhjäksi. Hän valitsi turvallisimman reitin, kiskoi pipon läpät tiukasti kasvojen ympäri ja veti muutaman suortuvan hiuspehkosta naaman eteen. Ulkona oli pakkasta ja saattoi nostaa hupun päänsä suojaksi. Ei tarvinnut katsoa kuin eteenpäin.

***

Tarinan inspiroinut sana oli “kuntoutuja”.

Kevään odotus

Minkälainen kirjoittaja olisin, jos en kirjoittaisi joskus keväästä? Tämä tarina sai syntynsä Instagramin happierwhenreading ja isäni antamista sanoista. Kerroin isälle projektista tänään ja hän halusi osallistua. Osittain tämä haaste sai alkunsa myös siitä, kun stilisoin hänen novellikokoelmaansa parina viime viikkona ja sain innon kirjoittaa itsekin jotain lyhyempää.

Jos ihmettelet, mikä haaste, täältä löytyy selitys. Sanoja voi edelleen lähettää minulle samoja reittejä, jos tulee jotain kivaa mieleen. Tai ihan mitä vaan 🙂

Tällä kertaa tarinalla on jopa ihan nimikin

***

Kevään odotus

— Mikä se oli?

— Taisi olla sateenvarjo.

— Niinkö? Joko ollaan niin pitkällä vuotta?

— En ole aivan varma. Talvitakit ovat edelleen tiessään, joten kenties siellä vain tulee räntää.

— No, räntäkin tietää edes hieman lämpimämpää säätä.

— Ei kyllä nykyään, täytyy sanoa. Kuulin kumisaappailta, että tänä talvena ne pääsivät taas viettämään joulua.

— Ne ovat taas tiessään. Taitavat olla passissa oven vieressä. Parvekkeelta on suora näköyhteys sinne ja vilkuttelemme välillä toisillemme.

— Niin, niin toisia vain viedään…

— Koskas teillä oli viimeisin työkeikka?

— On siitä jo aikaa. Syksy oli niin kurainen kai, ettemme päässeet edes kenkähyllyyn. Tai sitten ne olivat ne uudet saapikkaat, jotka välillä ovat vilahdelleet ovenraosta.

— Harmi. Voisi sentään ottaa edes esille välillä, että saisitte hieman ilmaa. Täällä haisee hieman tunkkaiselle, pahoittelen.

— Niin mikäs se juttu oli?

— No, lannoitetta kaatoi. Jonkinlaista talviversiota. Se on valmistettu merilevästä. Shushirullaa… No ei kai. Mutta ei se kovin hyvälle tuoksu, tiedän. Vähän muoviselle, jos minulta kysytään.

— Älä suotta pahoittele. Haju ei ole lainkaan yhtä paha, kuin silloin kun oikeamme astui koirankasaan. Meidät suljettiin muovipussiin moneksi päiväksi, kunnes viitsivät puhdistaa. Edelleen yököttää, kun ajattelenkin sitä.

— Voi, minä tiedän. Kesälannoitteena on välillä kanankakkaa. Ei sentään minulle, mutta yksivuotisille kasveille. En viitsi niille kertoa siitä etukäteen, etteivät suotta joudu kärsimään kauemmin. Niiden elämä on niin lyhyt, etten halua pilata sitä etukäteen. Mutta voimia se kuulemma antaa.

— Lyhytikäiseksi sitä mekin itsemme tunnemme. Kaksi kevättä ja yksi syksy ja tuntuu, että tämä alkaa olla tässä.

— Noh, eipä nyt kannata alkaa ihan pessimisteiksi.

— Jos et näe meitä enää syksyllä täällä, se taitaa olla menoa.

— Jaa niin minne?

— Kuulin toppatakilta, että on sellainen avara paikka, minne viedään muovipussissa ja ihmiset tuijottavat ja koettavat ja sitten sitä saattaa saada ihan uuden kodin. Toista vaihtoehtoa en halua edes ajatella. Me olemme keinonahkaa, joten kauhistuttaa ajatellakin, miten pitkään joutuisimme lojumaan kaat—

— Hui! Älkää edes mainitko sitä nimeä. Parvekkeen vieressä kasvavilta okapensailta kuulin siitä juttuja. Ne taas olivat kuulleet ne pihlajalta ja pihlaja taas oli kuullut ne tuulelta. Ja siltikin ne olivat ihan hirmuisia. (kuiskaten) Tiesittekö, että nuo muovipussit tuossa nurkassa säilyvät hengissä sata vuotta? Siihen mahtuu monta kukintoa!

— Huhhuh… Ei kuulosta lainkaan houkuttelevalta.

— Kuulkaa, minusta tuntuu kuin tuosta ovenrakosesta puhaltaisi lämmin tuulenhenkäys. Ooh, se osuu juuri sopivasti tuohon silmunalkuun. Tuntuu kuin… tuntuu kuin… Jokin kutittelee juuriani. Kenties se merilevä olikin ihan paikallaan.

— Olen iloinen puolestasi. Ei, ihan oikeasti. Jos satumme vielä olemaan täällä ensi syksynä, kerro meille sitten lisää maailmasta.

— Mutta te olette varmasti nähneet sitä niin paljon enemmän. Minä se vain istuskelen parvekkeella ja työnnän kukkaa. Nuput vaativat paljon työtä, joten suurimman osan kesästä saa huhkia. Fotosynteesi ei ole mikään pikkuasia.

— Foto… Mikä? Onko se niinkuin Instagram? Me pääsimme kuvaan silloin, kun meidät ensin tuotiin taloon. En ole varma, miten paljon tykkäyksiä saimme, mutta jokainen ansaitsee hetkensä parrasvaloissa.

— Ei se ihan sama juttu ole, mutta kaikki minun kasviystäväni harrastavat sitä ja se liittyy myös ruokaan. Mutta Instagram on kyllä tuttu juttu. Moni kukintoni on päässyt kymmeniin tykkäyksiin ja on siellä välillä ollut minusta ihan kokovartalokuviakin. Tiedättekö, tämä lämmin ilmavirtaus on kummallisen kostea.

— Kysäisemme tuolta villasukalta, joka on jäänyt oven väliin. Ne ovat hieman herkkiä hissukoita, mutta kun niille puhuu pehmeästi…

— Mitä se sanoo?

— Oi voi. Sanoi, että koira makoilee komeron oven edessä ja sen kuono puhaltaa lämmintä ilmaa rakosesta. Nauraisimme, jollei hieman itkettäisi.

— Kyllä se kevät sieltä tulee. Koira tai ei, varteni alkavat heräillä.

— En minä sitä, mutta vasemman korko on ollut vinksallaan siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme koiran. Vielä ymmärtäisin, jos olisimme aitoa nahkaa… Mutta sen takia varmaan selvisimmekin suuremmitta vanhingoitta.

— Minutkin kerran laskettiin parvekkeen lattialle ja se kävi nostamassa koipea… Se oli aika nöyryyttävää.

— Pyydämme palloa jekuttamaan sitä, kun se seuraavan kerran eksyy tänne. Pallolla on koiran kanssa… OOOOH!

— Mitä se nyt toi? Minä en näe? Kesämekot ovat tiellä.

— Pthyi… Se… äh… toi sateenvarjon takaisin. Ripusti sen suoraan yllemme. Yyh… Sitä tippuu suoraan oikeasta varresta sisään! Se on ihan taatusti räntää.

— Kevät on siis selvästi tulossa!

***

Sanat, joita tänään käytin inspiraationa ja ehkä lähemminkin olivat “keinonahkanilkkurit” ja “ruusu”.

Ensimmäinen tarina

Kiitos hurjasti kaikille, jotka lähettivät minulle sanojaan! Niitä voi edelleen lähettää samoja reittejä, sillä vaikka sato on jo ollut runsas, on vielä 30 päivää edessä. (Jos ihmettelet, mistä oikein on kyse, tästä löytyy lyhyt selostus.)

Mietin jo, että mitäköhän tästä tulee, mutta selvisin ensimmäisestä päivästä kunnialla.

Tässä on Twitterin ilonayopoydalla ja Instagramin kirjapallon sanojen inspiroima pieni kirjoitelmani. Kävin päivällä elokuvissa Vaianan katsomassa (<3) ja sen takia rajoitin kirjoitusaikani illalla puoleen tuntiin.

***

Tuuli ei pitänyt siitä, että ei päässyt tänä vuonna lomailemaan samoille tienoille kun aina aiemmin. Tuuli oli tottunut siihen, että keväällä lomailtiin yhdessä paikassa, kesällä toisessa ja sitten syyslomaksi oli jälleen uusi paikka tiedossa. Mutta kaikki kolme paikkaa olivat samoja. Tuuli sai nyt yhtäkkiä tietää, että kaivattiin neljännessä, ihan uudessa paikassa ja keskellä talvea. Tämä ei kuulunut suunnitelmiin eikä ollut lainkaan suotavaa.

Tuuli hiveli parvekkeen tuulikelloja ja sai ne helisemään. Ääni toi mieleen ajat, jolloin vaarasta oli varoitettu kirkonkelloja soittamalla. Ne ajat olivat olleet mielenkiintoisia. Ilma oli ollut raikkaampaa ja tähdet yöllä kirkkaampia. Mutta nyt kukaan ei kuunnellut. Tai ainakaan tarpeeksi monet ihmiset. Tuuli yritti ulvoa ja heitellä puutarhakalusteita, mutta ihmiset eivät vain kiinnittäneet huomiota.

Tuuli oli alkanut ihmetellä, oliko tulossa hulluksi, kun jäi vaille huomiota. Entä jos tämä oli jälleen yksi näistä kausittaisista asioista. Mutta ystävät olivat myös kaikonneet. Sade pyöri ihan uusissa piireissä, Halla oli muuttanut ja Lumi taas tuntui ehtivän nykyään kaikkialle.

Tuuli kieputteli vielä hetken parvekkeen tuulikelloa, kurkisti ikkunasta sisälle. Asukkaat katselivat juuri uutisten säätiedotusta. Tai siis lapset pelasivat kännyköillään sohvannurkassa, äiti istui kirja kädessä ajatuksiinsa vaipuneena ja toinen äiti oli keittiössä jääkaapilla. Hän palasi sieltä ja käänsi taas äänen kovemmalle TV:ssä, kun urheiluruutu alkoi.

Tuuli oli vilkaissut sääkarttaa ja vihelsi paheksuvasti parvekkeen kulmalla matkaa jatkaessaan.

***

Sanat, joista lähdin olivat “itsepäinen” ja “ilmastonmuutos”.