Pieni päivitys tilanteeseen, kun tässä pidän vähän paussia töissä.

Sain ekan ja jo tokankin version kässäristä valmiiksi ja annoin luettavaksi isälle ja yhdelle ystävälle. Tulostin toisen version ja kävin sitä läpi ja nyt olen alkanut sitten käydä niitä merkintöjä läpi. Tulosteessa on jonkin verran muistiinpanoja ja sen lisäksi on 25 kohtaa, jotka pitää tarkastaa. Tein niistä erillisen listan. Yhden niistä kirjoitin juuri äsken, mutta vielä on paljon töitä edessä.

Välillä muusa on jossain lomalla ihan vaan siksi, ettei sitä oikeakielellisyyden tarkistukseen tai pilkkusääntöjen miettimiseen hirveästi kaipaa, mutta välillä joudun rehaamaan sen taas hommiin. Ja ne on niitä parhaita paloja.

Eilen oli todella hidas päivä. En oikein saanut mitään aikaan, tai tuntui siltä. Tänään oon päässyt 2 sivua eteenpäin, mutta tuntuu, että oikeasti oon saanut jotain aikaan… Ehkä sen kuuluu mennä näin.

Lauantaiksi pyysin äitiä varaamaan saunan, niin menen illaksi rentoutumaan äidin luo. Ajattelin myös, että voisin kirjoittaa välillä jotain ihan muuta ihan huvin vuoksi vaan. Ajatukset pyörii tämän tekstin ympärillä tiiviisti, mutta ehkä se rentouttaisi.

Yli-innokas muusa

Tässä ei näköjään ole mitään kultaista keskitietä. Joko välttelen velvollisuuksiani hamaan hahmojen nimien unohtamiseen saakka tai sitten kirjoitan niin kauan kunnes nukahdan.

Ei, tilanne ei oikeasti ole noin paha. Kyse on vaan tästä editointiprosessista. Mulla on enää kolme kappaletta jäljellä ja kello lähentelee kahdeksaa. Oon kirjoittanut jostain yhdestätoista lähtien. Pitänyt tietty taukoja välillä, sitä varten mulla on toi ajastin. Ja laitoin ruokaa ja opiskelin päivän holllannintunnin Duolingossa. Mutta kun loppu on näin lähellä, se kutsuu mua.

En printannut sitä ekaa versiota vaan muunsin sen e-kirjaksi ja luin siihen saakka kännykältä kunnes alkoi tulla niitä kohtia, jotka vaatii enemmän muutoksia. Loput oon lukenut tietokoneen ruudulta, mutta parempi niin, koska oon lisännyt muutaman kohtauksen ja kompastelen kokoajan uusiin lautakasoihin.

Alkaa olla kyllä oikeesti väsy. selvisin tänään kolmesta kappaleesta, vaikka yks ei kaivannutkaan paljon muutoksia. Ehkä katon jonkin aivottoman elokuvan ja jatkan mun yhtä taustatutkimusta. Yks mun hahmoista virkkaa paljon, joten aloitin virkkausprojektin.

Meni ylitöiksi tänään

Tunnen rajani ja tänään kirjoitin liikaa. Tai en siis määrällisesti vaan tauotta. Oon onnistunut pitämään taukoja vähintään tunnin välein kirjoittaessa tänä vuonna. Mutta tänään innostuin liikaa.

Kun vihdoin suljin koneen, oli pää niin täynnä sanoja, että piti käydä kiertämässä lähti ennen kuin ne antoi hengittää. Nyt on taas inhimillisempi oli ja voin riemuita siitä, että millä on enää viimeinen kappale kirjoitettavaa. Ja siitäkin oon jo osan kirjoittanut.

Toivon vaan niin, että millä ois jonkin muunlainen yläkerrannaapuri. Se kun jumputtaa musiikkiaan just mun makkarin yllä. Olisin jo nukkumassa jos sitä ei ois.

Se kihelmöivä tunne…

…kun asiat loksahtaa paikoilleen. Löysin taas yhden lautakasan. Piti siirtää sitä hieman eri kohtaan ajallisesti, mutta se on kuin sitä varten kirjoitettu.

Miten jotain niin ihanaa on niin hankalaa saada itsensä tekemään.

Voisiko kirjoittamista verrata juoksemiseen. On niin älyttömän hankalaa saada itseään lenkkarit jalassa lenkkipolulle, mutta sitten kun pääsee vauhtiin, se tuntuu vain niin hyvältä. Ja jos vielä löytää juuri oikean polun ja…

Äh, urheilulliset metaforat ei ole mun lajini.

Tänään ulkona on niin viileää, että mun vanha puutaloni on sisältäkin melko hyinen.

Sain yhden aika tärkeän kohtauksen kirjoitettua äsken ja siirsin yhden kohtauksen paikkaa, missä se saumattomasti paikkaa juoniaukkoa, josta oon ollut jo jonkin aikaa huolissani. Mutta nyt keitän kupin teetä, lähen hakemaan kaupasta suklaata ja jatkan tästä illemmalla.

Muusan vapaailta

Valvoin viimeyönä ties miten myöhään tarinaani ajatellen ja haaveilin, että voisin kirjoittaa, mutta olin jo ottanut unilääkkeen. Ja ajattelin, että kunhan saan nukuttua, sitten huomenna kirjoitan vaikka kuinka paljon.

Aamulla kirjoitinkin. Tai siis puoliltapäivin. Tunnin verran ja kokonaisen kohtauksen. Ja sitten päätin käydä kirjastossa. Ja sen jälkeen ajattelin, että ihan pian kirjoitan. KOKO. ILLAN.

Perhana.

Nyt istuksin sohvalla ja harkitsen nukkumaan menemistä. Mutta tänään otan tietokoneen sängyn viereen ja laitan Novlrin jo valmiiksi yömoodiin!

Huh, mikä ilta!!

Istahdin aamupäivällä, tai no, joskus puolen päivän aikaan, koneen ääreen, aikomuksena kirjoittaa todenteolla. No, eiköhän äiti soittanut ja jonkin aikaa pinnistelin vielä sanoja toisen perään, mutta sitten alkoi niin vaivata, että olikohan sillä jotain tärkeätäkin asiaa.

Ei ollut mitään akuuttia, mutta äidin puhelun jälkeen soitin isille, joka sitten ilmoitti tulevansa kylään ja tulikin hetken päästä. Kulutin aikaa siihen saakka pyykkejä ripustamalla. Isi istui sitten tuossa nojatuolissa ja puhuttiin pitkään politiikkaa ja kaikenlaista ja sitten isi ilmaisi pettymyksensä, etten ole oikolukenut vielä koko pinkkaa novelleja, jotka hän toi pari viikkoa sitten. Tarvitsee kuulemma ne ensiviikolla, mistä ei tietenkään aiemmin ole ollut puhe.

Isin lähdettyä laitoin iltapäiväsmoothien, lueskelin hieman teekupposen äärellä ja melkein aloin kirjoittaa, kun yläkerran naapuri alkoi luukuttaa jotain ihme teknomusiikkia. Soitin hetken huilua ja päädyin vihdoin nukahtamaan sohvalle, kun ärsytysahdistus vei voimat. Kun siitä heräilin, laitoin ruokaa ja opiskelin hollantia, katsoin epämääräisen elokuvan toisella silmällä YouTubesta, samalla mahjongia kännykällä pelaten. Ja sitten yhtäkkiä huomasin, että yläkerrassa oli hiljaista. Hiirenhiljaista. Yläkerrannaapuri, se jolla on huono musiikkimaku ja altistaa minutkin sille, oli lähtenyt jonnekin. Tai makasi kuolleena lattialla. Mitä väliä! Hiljaisuus!

Kello oli jo vaikka mitä, mutta silti keitin kannullisen senchaa. Istahdin sohvalle ja vedin pari vilttiä jalkojen päälle ja aloin kirjoittaa.

Kello oli muutaman minuutin yli puolenyön, kun jälleen kerran löysin tutun lautapinon. Tämä on vertauskuva, jota kukaan muu ei tajua, joten kenties pitää vähän selittää. Tuossa taannoin nimittäin käytin juonessa luontevasti yhtä lautapinoa, jonka olin kirjoittanut puutarhan nurkkaan joskus vuosia sitten täysin vailla tarkoitusta, kun tarinan aloitin.

Neil Gaiman kirjoitti blogissaan vuonna 2007:

The best thing about writing fiction is that moment where the story catches fire and comes to life on the page, and suddenly it all makes sense and you know what it’s about and why you’re doing it and what these people are saying and doing, and you get to feel like both the creator and the audience. Everything is suddenly both obvious and surprising (“but of course that’s why he was doing that, and that means that…”) and it’s magic and wonderful and strange.

You don’t live there always when you write. Mostly it’s a long hard walk. Sometimes it’s a trudge through fog and you’re scared you’ve lost your way and can’t remember why you set out in the first place.

But sometimes you fly, and that pays for everything.

Tämä on mun lempilainaus Neililtä, ikinä, vaikka rakastan hänen kirjojaan. Se on ollut mulla vuosia seinällä (nytkin kun katseeni vain nostan, näen sen) ja tuo viimeinen lause on liitutaululla.

Tämän illan lautakasa oli juuri yksi lento.

Loppu

Kirjoitin tänään lopun romaanilleni. En siis saanut tekstiä valmiiksi vaan kirjoitin vaan, mihin se päättyy. Enkä tehnyt sitä minkään ärsyttävän kirjoitusharjoituksen takia vaan siksi että vihdoin tiedän mihin tämä tarina päättyy. 

Oon  sen jälkeen ollu jonkinlaisessa pienessä shokissa koko loppupäivän. Ekhä enimmäkseen siksi että ensimmäistä kertaa mulla on konkreettinen todiste, että saan kirjoitettua tämän tarinan loppuun. Ja mikä vielä parempaa, että tällä tarinalla on luonnollinen kulku ja päämäärä. Mun ei nimittäin tarvinnut lisätä mitään ylimääräistä juoneen, jotta sen voi vetää suppuun. No, lisäsin yhden kirjoituskoneen, mutta se ei ollut mitenkään pakollinen eikä iso lisäys.

Nyt pitää kirjoittaa vaan kaikki mitä puuttuu ennen loppua ja sitten se on valmis. Plus tietty vanhan materiaalin editointi. Mutta silti. Aikataulua en tiedä mutta tunnen olevani paljon lähempänä loppua kuin koskaan.