Huonoja runoja

Olen näköjään viimeksi riipustanut blogikirjoituksen yli vuosi sitten. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua jo kaikenlaista. Sain romaanin käsikirjoituksen valmiiksi helmikuun lopussa 2018, korjailin sitä koko kesän, aloitin uudet opinnot syksyllä ja työni muuttui vakinaiseksi ja jatkuu ensiviikosta lähtien työharjoitteluna opintojani varten. Marraskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajille (ei ole kuulunut kuin “kiitos eitä”, vielä odottelen muutamasta paikasta vastausta) ja aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on tässä kevään aikana kasvanut ja levinnyt kuin voikukka.

Suurin muutos kenties on ollut, että muusa ei ole enää vastahakoinen. Mitä siis tehdä blogilla, jonka otsikko on vanhentunut? No, mitä kaikella muullakin: kierrätetään!

Uuden käsikirjoituksen tiimoilta olen viimeaikoina lukenut vain tietokirjoja, enkä ole kirjoittanut muuta kuin kyseistä tekstiä ja vähän päiväkirjaa. Joten ajattelin, että voisin kevään ja kesän kiireissä lisätä luovaa työtäni opettelemalla kirjoittamaan runoja.

Tein kirjoitussivuston Novlrin kautta Tim Claren kirjoituspodcastkurssin The Death of a 1000 Cuts. Tim oli aloittanut oman runoilijan uransa kirjoittamalla joka päivä yhden huonon runon. Pyrin samaan.

Toki jo lapsena kirjoitin runoja koirista ja EY:hyn liittymisestä (puolesta vai vastaan XD ). Tänään kevään ensimmäisellä juoksulenkillä tuli mieleen, että siinä olisikin haastetta. Runo per päivä. Ja jotta pysyn motivoituneena, julkaisen kaikki runot Instagramtililläni.

Olen kertakaikkiaan sellainen ihminen, että jos en aloita jotain saman tien, niin en sitten saa sitä aikaiseksi myöhemmin. Se on tässä kirjoittaessa niin monesti tullut ilmi, joten sama juttu tällä kertaa. Tästä päivästä 14.5. saakka, ja sitten keskustellaan jatkosta.

Advertisement

Mikä ihme on Twitter chat? #MuusaKysyy

Ei, se ei tarkoita sitä kun maailmanpolitiikka on niin jumissa, että kaikki vaan uudelleentviittaa kissojen ja muiden lemmikkien kuvia.

Jos et ole aiemmin osallistunut, niin Twitter chat* toimii suurinpiirtein niin, että minä kyselen kysymyksiä @hyvalukija Twitterissäni ja niihin voi kaikki vastailla.

Seurattavuuden helpottamiseksi kannattaa käyttää hashtagia #muusakysyy ja luettavuuden avuksi kannattaa merkata K1 kysymyksen vastaus V1.

Helppoa kuin…

Aiheena on näin ensimmäisellä kerralla luovuus, mikä kuulostaa aika yleiseltä ja kattavalta aiheelta, mutta koitan pitää kysymykset samassa mallissa. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan.

Tweetdeck on myös kätevä nettisivu, jota voi käyttää keskustelun seuraamiseen, mutta siihen kannattaa tutustua vähän etukäteen, että saa sarat järjestykseen.

Esitän kysymyksiä sunnuntaina klo 19-20 välillä, mutta myöhemminkin voi niihin vastailla, joskaan en ole ihan välittömästi passissa Twitterin ääressä sen jälkeen.

Ja ei pelkoa, muistutan aiheesta vielä varmaan sen sata kertaa, tai ainakin kerran päivässä ennen sunnuntaita.

 

*onkohan tuolle jotain pätevää suomenkielistä termiä… sirkutustuokio?

Tavoitteita

Joulunaika ja vuodenvaihde oli elämässäni aikamoista hulinaa. Kaikki alkoi jo lokakuussa, kun kirjoitusnettisivustoni julkaisi uuden ominaisuuden, joka antoi sivustojen käyttäjien asettaa itselleen tavoitteita. Samana päivänä asetin itselleni 500 sanan päivätavoitteen. Nostin tavoitteen viikon päästä 1000 sanaan, sillä NaNoWriMo kolkutteli jo ovella. Voitin itseni ja NaNoWriMon ja marraskuun puolessa välissä aloitin työt paikallisen supermarketin kassalla, joulukiireapulaisena. Marraskuusta selviytyminen tuntui uskomattomalta. Jokapäiväinen tavoitteen ylittäminen, jos en jonain päivänä jaksaisikaan kirjoittaa töiden takia, sai vielä enemmän tulisia hiiliä kerääntymään näppäimistölle. Silti, joulukuun alussa otin kolme päivää vapaata ja sitten innostuin jatkamaan tekstiä. En saanut käsikirjoitusta valmiiksi marraskuussa, joten tuntui luonnolliselta jatkaa. Sen jälkeen olen kirjoittanut päivittäin 300-1500 sanaa varsinaista tekstiäni, sen lisäksi päiväkirjaa tietenkin ja useita blogikirjoituksia englanninkielisiseen blogiini.

Vuoden alku ei tuntunut kirjoituksellisesti niinkään uuden alulta vaan koin ahdistusta siitä, että kokonainen vuosi taas avautui edessäni, eikä seuraavaa deadlinea ollut näkyvissä. Huomasin marraskuussa nimittäin, että kuukausittaisella tavoitteella oli todella positiivinen vaikutus. Joten asetin siis itselleni deadlinen helmikuun loppuun. Siihen mennessä täytyy olla valmiina uusii versio tekstistä. Maaliskuussa aion sitten pitää mietintätauon ja toteuttaa tarinahaasteen taas. Vaikken viime vuonna saanut kaikkia tarinoita kirjoitettua, tarinahaaste oli niin mukava, että haluan ehdottomasti yrittää uudestaan. Asetin itselleni myös pienempiä tavoitteita. Jos saan kirjoitettua 1000 sanaa, saan kupin teetä (juon sitä muutenkin koko ajan, mutta tämä on palkintokupillinen ja siksi erityinen) ja jos saan kasaan 1500 sanaa, saan teetä ja stroopwafelin, joita Lidl onnekseni on alkanut myydä. Jos käy niin onnellisesti, että saan kasaan 2000 sanaa, saan merkata ruksin liitutauluun. Kun rukseja on 10, saan tilata itselleni yhden kirjan!

Vastahakoisesta muusasta on tullut päivittäinen kumppanini ja vaikka muusan vastahakoisuus on tallella, se on samaa tasoa kuin se ruosteinen olo, kun aamulla ei millään haluaisi työntää jalkojaan viileään ilmaan lämpimästä peiton alta saati sitten laskea niitä kylmälle lattialle. Toisaalta, keittiössä odottaa herkullinen tee ja aamupala. Päivät kestävät pidempään, joten voin jopa herätä valoisaan aikaan ja kevään tulo tarkoittaa lisää luovaa energiaa.

En vieläkään voi uskoa, että sain todella NaNoWriMon voitettua. Marraskuu on kaikkein synkin ja masentavin kuukausi. Ehkä töiden lisääminen yhtälöön auttoi, sillä en voinut märehtiä kuukauden synkeyttä. Töissä ihmisten parissa pyöriminen tuntui myös mukavalta. Viimevuosi oli tasapainon hakemista omien rutiinien parissa. Tänä vuonna aion sisällyttää rutiineihin myös enemmän ystäviä ja sosiaalisuutta.

Hyväksymisen 5 vastahakoista vaihetta

Argh… Joskus vaan niin vihaan vastahakoista muusaani.

Olen tässä kirjoitellut uutta versiota käsikirjoituksesta. Sain sen keväällä muka valmiiksi, mutta jo siinä vaiheessa, kun sain sen valmiiksi, tajusin että hei, eihän tämä tarina ollutkaan tässä. Kävin kaikki hyväksymisen vaiheet läpi.

Ensin tietty jyrkkä kielto. Mutta mähän kirjoitin sen jo valmiiksi. Miten niin se ei ole valmis. Se on kokonaisuus ja kaikki jotka sanoo jotain muuta on ihan tyhmiä ja väärässä. Perhana.

Siinä tuli siis tuo viha vastaan, joka sitten vähitellen alkoi kääntyä sisään päin. Miksi mä kirjoitin sen silleen, ettei se loppunut siihen? Mikä mussa on vikana?

No mutta mähän voin kirjoittaa sille jatko-osan. Tää on ihan hyvä tälleen, mutta kirjotan sitten erikseen lisää. Taidan aloittaa heti.

Syvien huokaussessioiden ja useamman Fazerin Sinisen kilon jälkeen avasin tietokoneen. Kun olin katsonut parisen tusinaa videota kirjoittamisesta ja lukenut useamman kirjan kirjoittamisesta uudestaan, kasasin printtiversion eteeni ja aloitin analysoinnin. Eikä sekään ollut tarpeeksi.

Keväällä löysin ihan ehdottomasti parhaan keinon, millä saan aikaseksi tekstiä. Se vain sopii mulle niin monella tasolla. Kun alan kirjoittaa, mun pitää ensin alkaa selittää itselleni, mitä olen kirjoittamassa. Samalla kun selitän sitä itselleni, saan ideoita ja joskus siirryn melkein heti kirjoittamaan varsinaista tekstiä, joskus taas selvittelen kohtauksen ongelmia.. Mulla on erillinen päiväkirja, jonka kanssa keskustelen kirjoituksistani. Se on kuin ystävä, joka tietää tarinasta yhtä paljon kuin minä.

No, tänään vihdoin aloin selvitellä itselleni niitä ongelmakohtia, joista olin jo valittanut päiväkirjaan, mutta tein sen tekstitiedostoon, koska kymmensormijärjestelmä on nopeampi kuin kynä. Ja sieltähän se tuli.

Nyt tiedän vihdoin, mitä tarinassa tulee tapahtumaan ihan loppua myöten. Paljon toki on vielä, mitä en tiedä. Sivujuonet ja sen sellaiset on vielä jonkin verran auki, mutta niillä ei ole niin paljon väliä kuin tällä juonella. Otan ne seuraavaksi käsittelyyn.

Minkä takia olin niin vastahakoinen käyttämään toimivaksi toteaamaani keinoa?

Grrr….

Sanatonna, juonetonna, suklaatonna

Tältä tämä päivä on tuntunut. Aivot oli ihan täysin jumissa yhden juonikuvion kanssa. Keino, jolla pääsen yli juonikuopista, on että kirjoitan “entä jos” -alkuisia ideoita. Kirjoitin niitä pitkälti kaksi tuntia, mutta silti ei jmikään tuntunut toimivan.

Harkitsin jo käsikirjoituksen polttamista (se on onneksi koneella myös tallessa), kun sitten vaivauduin kävelemään Minimaniin hakemaan suklaata.

Ja arvaa mitä! No eihän se siltikään tietty kivutta selvennyt, mutta onpa mulla sentään suklaata.

Suklaan lisäksi, mun isä poikkes päivällä ja toi useamman pullon jaakonjuomaa ja ison tölkin puolukkahilloa. Tätä olen odottanut. Mut on kasvatettu puolukkamehulla ja -hillolla, joten elämä tuntuu lutviutuvan vähän paremmin aina kun on puolukkavarastot pullollaan. Viikolla pääsen toivottavasti itsekin metsään avoja tuulettamaan.

Taistelu liioittelua vastaan

Vaasalaisena tulee käytettyä yli-liitettä kaiken kanssa. On ylihyvää ja ylikivaa ja ylikovaa ja ylitörkeetä. Mutta pahin tapani liioitella on ylilyönti kirjoittamisen kanssa.

Kirjoitussivustoja ja -oppaita sun muita lukiessa törmää usein termiin flow. Se taitaa olla jo niin tuttu suomalaisille, ettei kaipaa sen enempää esittelyä. Mutta en koskaan ole vielä lukenut sellaista kirjaa, joka kertoisi minulle, miten paha tapa tuo flow voi olla. (Ken tietää, ehkä olen vain lukenut vääriä sivustoja…)

Totesin sen itse yli vuosi sitten, kun aloin tosissani ajatella kirjoitustapojani ja -tottumuksiani. Istuin koneen tai paperin ääreen ja aloin kirjoittaa ja vajosin flow-tilaan. Tunteja myöhemmin heräsin horroksesta nestehukassa, nälkäisenä ja vessahätäisenä. Olin saanut kyllä tekstiä aikaan, mutta jälkiseuraamuksena saattoi olla loppuillan päänsärky tai jopa migreeni ja joskus pahoinvointi jatkui seuraavalle päivälle.

Mutta olin päässyt flow-tilaan ja teksti oli kuin virrannut paperille ja sehän on ylihyvä juttu, eikö?

No ei niinkään. Muistijälki, joka kirjoituskokemuksesta jäi oli suurimmaksi osaksi kielteinen, koska pahoinvointi kesti kauemmin kuin flow-tila. Ja miten usein sitä lukee uudestaan tekstiään myöhemmin ja on siihen yhtä ihastunut kuin sitä luodessaan.

Ryhdyin siis taistoon flow-hirviötä vastaan. Tai en oikeastaan tuota tilaa, vaan sen ylilyömistä. Latasin useita sovelluksia kännykkään, joista toimivin oli sellainen, joka hiljensi koko kännykän valitsemakseni ajaksi, ja havahdutti minut sitten tauolle. Opettelin nousemaan jokaisen tauon aikana ainakin hetkeksi ylös, yleensä keitin lisää teetä tai kävin vessassa.

Vähitellen aivoni hyväksyivät, että ajatusten virtaa on hyvä seurata pienemmissä annoksissa.

Luet ehkä tätä ja mietit, että no toihan on ihan selvä juttu, mutta minulle se ei ollut. Hullua luovuuden virtaa on aina niin korostettu, että järjen käteen ottaminen vaikutti muka jotenkin rajoittavan sitä.

Tänään NaNoPreppaillessa pistin taas vähän överiksi. Kuvittelin, että kun vain suunnittelen ja juonin tekstiä, en vajoaisi ihan niin ajatuksiini. Kymmenestä kolmeen istuin siis muistikirjojen ja tekstinpätkien ympäröimänä, enkä kuullut enkä nähnyt mitään muuta.

Onneksi olen myös opetellut, miten nopeammin palautua tällaisista harha-askelista. Mutta luominen, kuten kaikki muutkin huumausaineet on parasta, kun sitä kohtuudella nauttii.

Jokasyksyinen videomaratoni

Meillä kirjoittajilla syyskuu alkaa olla sitä aikaa, kun sähköpostiin alkaa tipahdella muistutuksia siitä, että NaNoWriMoon ei ole enää pitkä.  Viestit aina innostavat minut käymään läpi vanhoja linkkilistoja kirjoitusideoita ja -motivaatiota koskien. Nykyisin kuitenkin lempipaikkani hakea tukea ja motivaatiota, on YouTube. Seuraan useita kirjailijoita, jotka vloggaavat kirjoittamisesta ja aina välillä kanavilta löytyy helmiä.

Viimeisen muutaman päivää olen tonkinut YouTuben NaNoPrep videoita ja ajautunut katsomaan monenlaisia muitakin suunnittelu- ja juonimisvideoita. Pöytäni lainehtii paperinpalasia ja muistilehtiöitä, joihin olen piirtänyt kaavakuvia, joista saatan saada tukea kirjoittamiseen.

En koskaan ole ollut fiktiossani kovin suunnitelmallinen tai järjestelmällinen, mutta viimeinen vuosi on osoittanut, miten paljon helpompaa on kirjoittaa silloin kun tietää, minne on menossa.

Kun harjoittelee, sitä kirjoittaa vaan niin paljon paremmin! :’D

Huijarisyndrooman kourissa

Koko loppukesän ja syksyn mun mielen taka-alalla on pyörinyt ajatus: Kuka mä oikein luulen olevani.

Miksi ihmeessä mä kuvittelen, että kukaan haluaisi lukea, mitä mä kirjoitan? Ketä kiinnostaa? Jne.

Kuuntelin eilen Oh Witch Please -podcastia, jossa naiset keskustelivat tällä kertaa viimeisestä Harry Potter -kirjasta. Huijarisyndrooma tuli puheeksi siinä ja jokainen sana aiheesta osui suoraan selkäpiihin.

Olen aina ajatellut, että huijarisyndrooman edellytyksenä olisi jo valmiiksi onnistunut ura, jota ei usko ansainneensa. Mutta jokainen oire täysin vastasi omaa oloani. Kyse ei ole vain siitä, ettäkö epäilisin omia kykyjäni. Välillä luotan niihin täysin (kuten viime keväänä). Kyse on siitä, että jostain syystä en hetkeen ole uskonut, että ansaitsen edes yrittää.

Asioista on helpompi päästä yli, jos niille voi antaa nimen. Ihan oikeasti! Ennen kuin joku kertoi mulle, että olin sairastunut masennukseen, ajatus ei käynyt edes mielessäni. Etenkin jos oireet ovat erilaisia, kuin mitä tapaa kuulla (itselläni masennus alkoi migreenikohtauksilla, ahdistuskohtauksilla ja apatialla ja kehittyi sitten siitä).

Tai ehkä on parempi sanoa, että asioita on helpompi käsitellä, kun niille antaa nimen. Mikä sinänsä on todella ilmeistä. Koitapa kirjoittaa tarina koirasta mainitsematta eläimen laatua tai nimeä. Kyllä sen saisi toimimaan, mutta se vaatisi hieman enemmän ajatustyötä. Ja kun yrittää päästä negatiivisista asioista eroon, suorin reitti on kuitenkin se toivottavin.

Nyt siis sitten alan avautua päiväkirjalle, miksi musta tuntuu, etten ansaitse yrittää ja jatkan siitä, kunnes taas saan kirjoitettua. Tämä blogikirjoituskin edisti jo hieman mun mielenterveyttä.

Muusanpohdintaa

Istun Kakskerrassa katselemassa viileää kesäiltaa ja kaksi koiraa pyörii jaloissa. Kesäilta on näitä harvinaisia sopivanlämpimiä, mutta silti inhimillisen viileitä. Tuulee, mutta se ei osu juuri tähän tällä hetkellä. Koirat ovat lainassa. Tai siis koko talo on. Tai minä sillä.

Tulin koiranhoitajaksi Lounais-Suomeen ihan vain muutamaksi päiväksi. Aamulla satoi, joten asennoiduimme sisäpäivään, mutta sade lakkasikin jo puoliltapäivin. Koirat ovat makoilleet ulkona, kun itse istuin piharakennuksen työhuoneessa kirjoittamassa.

Koko kesän olen saaressa enemmän tai vähemmän vältellyt kirjoittamista. Tai en edes vältellyt, sillä olen kirjoittanut melko paljon. Tuntuu vain, että olisin voinut kirjoittaa paljon enemmänkin. Muusa on ollut äärimmäisen laiskalla tuulella eikä ole sättinyt lainkaan, kun en ole istahtanut koneen ääreen. Mutta välillä on ihan hyvä levähtää.

Vaikka keväällä tulin täysin siihen johtopäätökseen, että luovuus vain ruokkii luovuutta. Ei vain kirjoittamisen alalla vaan kun on päivän kirjoittanut, saa ihan uusia ideoita muillakin elämänaloilla. Oikeastaan kaipaakin niitä. Keväällä opiskelin kolmea kieltä (ihan vaan Duolingo-sovelluksella) ja aloin lukea eri historiakausista. Tuli tehtyä lenkkejä uusia polkuja pitkin ja puhuttua ihmisille, joihin en aiemmin olisi törmännyt.

Saaressa kesällä sentään jatkoin jokseensakin samaa rataa ja luin useamman tietokirjan.

Nyt on vähitellen aika alkaa herätellä muusaani kesänokosiltaan.  Luen juuri Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjaa, jossa muusan sijasta kirjoittaja käyttää sanaa “Jumala”. Ensinnäkin omituinen valinta, kun kirjoittaja sitten heti kiirehtii vakuuttamaan, ettei kyse ole mistään New Age -huuhaasta. Mutta pohdin tuota ja nykyisellään olen melko vakuuttunut, että ei se muusa ole se osa minusta, joka luo, vaan se pieni ääni sisälläni, joka vaatii, että istahdan koneen tai paperin ääneen ja näpyttelen tai piirrän tarpeeksi kirjaimia.

No, saa nähdä. Pitää lukea tuota vielä muutama sivu pidemmälle, mutta on mukava huomata, miten oma asenteeni luomiseen on muuttunut. Kyse ei ole ehtyvästä vaan itseään ruokkivasta luonnonvarasta.

Näin Instagrammissa tänään lauseen, joka totesi, että eikö kirjoittaminen ole aika mahtavaa, kun ihan tyhjästä luodaan jotakin. Hmm… No, kenties se nykyajan materialistisessa yhteiskunnassa jostakusta saattaa siltä tuntua. Mutta kirjoittaminen tulee aina jostakin. Se on kirjoittajan mielikuvitusta, tunteita, maailmankuvaa ja käsitystä kielestä. Ja mikä parasta, kirjoittaja luo oman mielikuvansa tekstiin, mutta ainoakaan lukija ei koe sitä samalla tavalla. Kirjoittaminen myös itsessään luo lukijan mielessä.

On myös hirveän nautinnollista pohtia näitä asioita. Kun pääsen takaisin kotiin, taidan lainata muutaman kirjan luomiseen liittyen.

 

Lumisateessa inspistä kirjoittamiseen

Nooh, räntäähän se on.

Tietokoneongelmien takia en ole saanut aikaiseksi niin paljon tekstiä huhtikuussa, kuin oli tarkoitus. Maaliskuunkin tavoite kirjoittaa joka päivä tarina, jäi kesken. Mutta silti olen tyytyväinen yritykseen, sillä ilman sitä noita muutamaakaan tarinaa ei koskaan olisi syntynyt.

Oikeastaan olen kirjoittanut aika paljon nyt huhtikuussa, ongelmana on vain, että tietokone on yleensä jumittunut jossain vaiheessa ja tuhonnut kaiken tekstin, jonka olen saanut aikaan. Happy days…

Tänäaamuna kirjoitin englanniksi ihan uuden tarinanalun. Oli kiva kirjoittaa jotain ihan täysin muuta ja kirjoittaa käsin. Eipähän ainakaan bittimonsteri syö tekstiäni.

Jumituin tarinassa, jota eniten haluaisin kirjoittaa, mutta olenkin viettänyt sitten päiväni selailemalla blogeja ja katsomalla videoita siitä, miten saada kirjoitus taas luistamaan. Tässä muutama löytämäni helmi:

Libba Brayn todella lohdullinen kirjoitus (en ole yksin siis) kirjoittamisen epätoivosta

Chuck Wendigin neuvoja

Jenna Morecin, Kristen Martinin ja Vivien Reisin YouTube-kanavat kirjoittamisesta.

Välillä tuntuu, että jonkun täytyy vain puhua kirjoittamisesta, niin innostun uudestaan. En muista olenko maininnut täällä Not Another Happy Ending -leffaa? Se on ihan viihdyttävä romcom kai, mutta eniten minua kiehtoo siinä päähenkilön pakkomielle kirjansa päähenkilöön ja se, että hän alkaa puhua päähenkilönsä kanssa ääneen. Eli en siis ole yksin.

Muita esimerkkejä ei ihan heti tule mieleen, mutta nuo ovat ainakin auttaneet minua. Laitoin myös juuri pyynnön kirjastoon, että tilaisivat mulle Anne Lamottin Bird by Bird -kirjan. Katsotaan, nappaako ne siihen. Pitää kenties tilata se itelle, jos ei…

Muita kirjoja, joita käytän inspiraation on tietysti L.M.Montgomeryn Runotyttösarja, Stephen Kingin On Writing ja Joan Frankin Because You Have To.

Ehdotuksia?